— Tuon jutun minä jo luullakseni, olen teiltä kuullut… Mutta suokaa kysyä, mitä yhteyttä löytyy vasta kuulemamme musiikin ja teidän mietteittenne välillä noista kolmenlaisista itsekkäisyyksistä?
— Ei mitään. Mutta minä en musiikkia kuunnellutkaan.
— Voi "ystävä kulta, nyt näytät, ett' olet sä mahdoton!" lausui
Darja Mihailovna, hiukan väärentäen Gribojedovin sanojen merkitystä.
— Mistä te sitte pidätte, jollei musiikkikaan teitä miellytä? Ehkä
kirjallisuudesta?
— Kirjallisuudesta minä pidän, vaikken nykyaikaisesta.
— No kuinka niin?
— Selitän heti. Matkustin hiljan Okavirran yli lautalla erään herran seurassa. Lautta piti seisahduttaa matalassa paikassa ja ajopelejä täytyi käsin vetää ylitse. Tuolla herralla oli ylen raskaat rattaat. Lauttamiesten niitä raastaessa rantaan voimiensa takaa, seisoi herra lautalla ja ähki niin, että tuli sääli häntä katsoakin… Kas, ajattelin minä, tässä nyt käytännössä uusi työnjako. Aivan samoin on nykyajan kirjallisuuden: muut vetävät, tekevät työn — ja itse se voihkii.
Darja Mihailovna hymähti…
— Ja sitä pidetään ajan olojen jäljentämisenä, sanoi hetken kuluttua
Pigasov: — yleisten mielipiteiden kuvaamisena syvistä kysymyksistä…
Äh, minusta nuo jo ovat herjauksen sanoja!
— Mutta naiset, joita vastaan te tässä niin hyökkäätte, he eivät kumminkaan käytä herjaussanoja.
Pigasov kohautti olkapäitään.