— Älkää poiketko aineesta! sekaantui Darja Mihailovna puheeseen.
— Suk, suk, suk! sanoi Pandalevski itsekseen ja virnisteli.
— Mutta tuo sana selittää ajatukseni, puhui Rudin. — Te sen ymmärrätte: miksen sitä sitte käyttäisi? Te ette usko mitään… Kuinka te sitte uskotte tosiasioita?
— Kuinkako uskon? Sangen helposti ymmärrettävää! Tosiasiat ovat asioita, jotka jokainen tietää ja tuntee tosiasioiksi… Minä uskon niihin kokemuksen nojalla, oman tunteeni nojalla.
— Niinkuin ei muka tunne voisi teitä pettää! Tunteenne sanoo teille, että aurinko kiertää maan ympäri… tai ehkette olekkaan samaa mieltä kuin Kopernikus? Ehkette usko häntäkään?
Hymy lensi taaskin kaikkien kasvoille, silmät kääntyivät Rudiniin ja jokainen ajatteli: "hänpä ei ole tyhmä mies."
— Herrasväki suvaitsee laskea leikkiä, sanoi Pigasov. — Onhan tuo sangen alkuperäistä, mutta ei se tähän sovi.
— Valitettavasti, alkoi Rudin, — siinä mitä tähän asti olen sanonut, on ollut sangen vähän alkuperäistä. Ne ovat kaikki tunnetuita asioita ja ovat tuhansia kertoja olleet puheenalaisina. Kysymys ei ole siitä…
— No mistä sitte? kysyi Pigasov miltei röyhkeästi.
Riidellessään hän aina ensin teki pilkkaa vastustajastaan, sitte hän häntä haukkui ja vihdoin suuttui ja vaikeni itsepintaisesti.