— En tahdo ruveta puolustamaan sivistystä, sanoi Rudin hetken vaitiolon jälkeen: — se ei tarvitse minun puolustustani. Te ette sitä rakasta; jokaisella on oma makunsa. Sitä paitsi se veisi meidät liian kaavaksi. Sallikaa minun vain muistuttaa vanhaa lausepartta: "Jupiter, sinä suutuit, siis syy on sinun." Tahdoin ainoastaan sanoa, että tuntuu katkeralta kuulla hyökättävän noita järjestelmiä, ylimalkaisia arveluja j.m.s. vastaan, sillä järjestelmien mukana ihmiset kadottavat tiedon ja tieteen yleensä sekä uskon niihin. Ja ihmiset tarvitsevat uskoa: he eivät saa elää yksin vaikutuksista; synti on pelätä ajatusta ja olla siihen luottamatta. Epäilemisen tuntomerkkinä on aina ollut hedelmättömyys ja voimattomuus…
— Tyhjiä sanoja! murisi Pigasov.
— Ehkä. Mutta pyydän huomauttaa, että sanoilla: "tyhjiä sanoja!" me usein toivomme pääsevämme lausumasta jotakin vielä vähemmän asiallista kuin ne ovat.
— Kuinka niin? kysyi Pigasov ja rypisteli kulmiaan.
— Ymmärsittehän mitä tarkoitin, sanoi Rudin ehdottomalla kärsimättömyydellä, jonka hän hillitsi. — Lausun sen uudestaan, että jollei ihmisellä ole vahvaa perustusta, johon hän uskoo, lujaa pohjaa, jolla hän seisoo, niin kuinka voi hän tehdä itselleen selkoa kansansa tarpeista, sen merkityksestä, sen tulevaisuudesta? Kuinka hän voi tietää, mitä velvollisuus vaatii häneltä itseltään, jollei…
— Minulla on kunnia alistua! sanoi Pigasov katkonaisesti ja astui syrjään, ympärilleen vilkaisematta.
Rudin katsahti häneen hiukan hymyillen, mutta vaikeni.
— Ahaa, hän heittää kiistakentän! huusi Darja Mihailovna. — Älkää olko pahoillanne, Dmitri… Anteeksi, lisäsi hän kohteliaasti hymyillen: — mikä on isännimenne?
— Nikolaitsch.
— Älkää olko pahoillanne, rakastettava Dmitri Nikolaitsch? Meitä hän ei ole saanut petetyiksi. Hän tietysti tahtoo näyttää, ettei hän enään tahdo riidellä… Hän tuntee, ettei hän pysty riitelemään teidän kanssanne. Ja tulkaa te likemmäksi meitä ja antautukaamme puhelulle.