Rudin veti tuoliansa likemmä.
— Kuinka emme ennemmin ole tulleet tutuiksi? kysäsi Darja Mihailovna. — Se minua suuresti hämmästyttää… Oletteko lukenut tämän kirjan? C'est de Tocqueville, vous savez? [Se on Tocquevillellä, tunnetteko?]
Darja Mihailovna ojensi Rudinille ohuen ranskalaisen kirjasen. Rudin otti sen käteensä, selaili sitä hetkisen ja laskien sen takaisin pöydälle, vastasi ettei hän ollut lukenut tätä herra Tocquevillen kirjoitusta, vaikka hän kyllä muutoin useinkin oli ajatellut saman kirjailijan koskettamia kysymyksiä. Keskustelu laajeni. Alussa Rudin ikäänkuin häikäili lausua ajatuksiaan, eikä löytänyt sanoja, mutta sitte hän lämpeni ja rupesi puhumaan. Neljännestunnin kuluttua ei huoneessa kuulunut kuin hänen äänensä. Kaikki olivat kokoontuneet piiriin hänen ympärilleen.
Pigasov yksin pysytteli etempänä, uunin viereisessä nurkassa. Rudin puhui viisaasti, tulisesti, asiallisesti; huomasi hänen lukeneen paljon ja tietävän paljon. Jokaisen täytyi käsittää, ettei hän ollut tavallinen ihminen… Hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, hänestä oli niin vähän kuultu puhuttavan. Kaikista tuntui kummalliselta, jopa käsittämättömältä, kuinka maalla äkkiä oli saattanut syntyä tuollainen oppinut. Sitä suurempi oli hämmästys ja hurmaus, jonka hän herätti kaikissa, alkaen Darja Mihailovnasta… Hän ylpeili löydöstään ja mietti jo edeltäkäsin, kuinka hän vie Rudinin ylhäiseen maailmaan. Iästä huolimatta oli näissä hänen mietteissään paljon melkein lapsellista. Aleksandra Pavlovna taas suoraan sanoen ei paljon ymmärtänyt siitä mitä Rudin sanoi, mutta hän oli siitä hämmästyneenä ja iloissaan; hämmästyksissä oli myöskin hänen veljensä; Pandalevski tarkasteli Darja Mihailovnaa, tuntien kateutta; "panenpa pääni pantiksi siitä, että voi niitä parempiakin lintuja saada käsiinsä!" tuumaili Pigasov… Eniten kummissaan olivat sentään Basistov ja Natalia. Basistov istui koko ajan henkeään pidätellen, suu auki ja silmät levällään — kuunnellen, kuunnellen tarkemmin kuin hän milloinkaan oli kuunnellut. Natalian kasvoille taas nousi heikko puna; hänen katseensa, joka vilkkumatta tähtäsi Rudiniin, synkistyi hetkeksi ja alkoi sitte loistaa.
— Kuinka hänellä on kauniit silmät! kuiskasi hänelle Volintsev.
— Kyllä. Kauniit ne ovat.
— Vahinko vaan, että hänen kätensä ovat niin suuret ja punaset.
Natalia ei siihen vastannut mitään.
Tarjottiin teetä. Keskustelu kääntyi yleisemmäksi, mutta jo hetkestä, jolloin kaikki muut vaikenivat ja ainoastaan Rudin puhui, saattoi huomata minkä väkevän vaikutuksen hän oli tehnyt. Darja Mihailovnan rupesi äkkiä tekemään mieli kiusata Pigasovia. Hän meni hänen luoksensa ja lausui puoliääneen:
— Mitä te tässä seisotte mykkänä, huulilla ivan hymy? Koettakaappa taas hiukan otella hänen kanssaan!