— Hyvästi, herra Leshnev. Suokaa anteeksi että olen teitä vaivannut luokseni.
— Se ei tee mitään, ei suinkaan, sanoi Leshnev ja jätti huoneen.
— Mitä te arvelette? kysyi Darja Mihailovna Rudinilta. — Olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on eriskummallinen, mutta tämä on toki liikaa!
— Hän sairastaa samaa tautia kuin Pigasov, sanoi Rudin: — hän tahtoo olla eriskummallinen. Toinen tekeytyy Mefistofeleeksi, toinen kyynikoksi. Molemmissa on paljon itsekkäisyyttä, itserakkautta, mutta vähän totuutta, vähän rakkautta. Sekin on tavallaan itsekästä punnitsemista, kun ihminen itseensä kyllästyneenä pukeutuu huolimattomuuden ja laiskuuden naamariin, jotta muka joku tuumaisi: voi sitä ihmistä, miten paljon lahjojaan hän turmeli; vaikka hänellä likeltä katsoen ei ole ollut lahjoja ensinkään.
— Et de deux! lausui Darja Mihailovna. — Te olette hirveä ihminen tekemään määrittelyjä. Teiltä ei pääse piiloon.
— Niinkö luulette? sanoi Rudin… — Muutoin, lisäsi hän, — ei minun nykyään pitäisi puhua mitään Leshnevistä; olen häntä kerran rakastanut kuin ystävää… mutta kaikenlaisten väärinkäsitysten tähden sitte…
— Riitaannuitte?
— Emme, mutta erosimme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi toisistamme, ja luultavasti ikipäiviksi.
— Minä kyllä huomasin, ettette koko hänen vierailunsa aikana ollut kuin oma itsenne… Kaikissa tapauksissa olen teille suuresti kiitollinen tästä aamusta. Aika kului tavattoman hauskasti. Mutta velvollisuuksia ei siltä käy unohtaminen. Päästän teidät nyt rauhaan aamiaiseen asti ja menen itse toimittamaan asioitani. Sihteerini, jonka jo näitte — Consiantin c'est lui qui cst mon sécrétaire [Consiantin on nim. sihteerini] luultavasti minua jo odottaa. Suljen hänet suosioonne: hän on mainion avulias nuori mies ja teihin aivan ihastunut. Näkemiin asti cher Dmtri Nikolaitsch! Miten kiitollinen olen paroonille siitä, että hän tutustutti teidät minuun.
Darja Mihailovna ojensi Rudinille kätensä. Ensin hän sitä painoi, mutta vei sen sitte huulilleen ja meni saliin sekä sieltä rappusille. Rappusilla hän tapasi Natalian.