V.
Ensi näkemältä Darja Mihailovnan tytär Natalia Aleksejevna ei ihmisiä miellyttänyt. Hän ei vielä ollut ehtinyt kehittyä: hän oli laiha, tummanverevä ja käveli hiukan koukussa. Mutta hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja säännölliset, vaikka liian suuret seitsemäntoistavuotiaalle tytölle. Erittäin kaunis oli hänen puhdas, sileä otsansa kulmakarvoineen, jotka keskeltä olivat ikäänkuin hieman särkyneet. Hän puhui vähän, mutta kuunteli ja katseli tarkkuudella, melkein hartaasti, ikäänkuin hän kaikesta olisi tahtonut tehdä tiliä itselleen. Usein hän liikkumattomana, kädet helmassa jäi miettimään; silloin hänen kasvoillaan ilmeni sisäinen ajatustyö, tuskin huomattava hymy välähti huulille samassa taas kadotakseen; suuret, tummat silmät avautuivat… Qu'avec vous [Mikä teidän on]? kysyy häneltä neiti Boncourt ja alkaa nuhdellen selitellä, ettei nuoren neitosen sovi vaipua mietteisiin ja näyttää hajamieliseltä. Mutta Natalia ei suinkaan itse asiassa ollut hajamielinen, päinvastoin hän ahkerasti luki ja mielellään teki työtä. Hän tunsi syvältä ja voimakkaasti, mutta hiljaisuudessa. Jo lapsena ollessaan oli hän harvoin itkenyt, nykyään hän ani harvoin huokasikaan; kalpeni vain hiukan, kun häntä jollakin lailla loukattiin. Äiti piti häntä hyväluontoisena, järkevänä tyttönä ja kutsui häntä leikillä: mon honnête homme de fille [kelpo poika-tyttöni], mutta ei ajatellut suuria hänen henkisistä lahjoistaan. "Natascha on kylmä, onneksi kyllä", oli hänen tapanaan sanoa: — "hän ei ole minun kaltaiseni… hän tulee onnelliseksi." Darja Mihailovna erehtyi. Äidit yleensä harvoin ymmärtävät tyttäriään.
Natalia rakasti Darja Mihailovnaa, mutta ei täydellisesti luottanut häneen.
— Sinä salaat minulta jotakin, sanoi Darja Mihailovna hänelle kerran. —
Sinulla ei ole mitään salattavaa ja kuitenkin kannat mielessäsi jotakin.
Natalia katseli äitiinsä ja ajatteli: miksen sitte saisi kantaa?
Hän oli juuri neiti Boncourtin kanssa astumaisillaan sisään ottamaan hattua päähänsä, kun Rudin portailla hänet kohtasi. Hänen aamutyönsä olivat kyllä jo päättyneet ja vaikkei häntä enään pidetty lapsena eikä neiti Boncourt enään opettanut hänelle mytologiiaa ja maantiedettä, niin hänen joka aamu täytyi ääneen lukea historiallisia kirjoja, matkakertomuksia tai muita mieltä ylentäviä kirjoituksia — neiti Boncourtille. Darja Mihailovna valitsi ne itse muka oman erityisen järjestelmänsä mukaan. Mutta itse asiassa hän antoi Natalian käsiin kaikki mitä ranskalainen kirjakauppias Pietarista lähetti, paitsi tietysti Dumas nuoremman ja muitten samanlaatuisten romaaneja. Nämät Darja Mihailovna itse luki. Erittäin ankarana ja happamana katseli neiti Boncourt silmälasiensa läpi Nataliaa tämän lukiessa historiallisia romaaneja, sillä vanhan ranskattaan käsityksen mukaan oli koko historia täynnä sopimattomia asioita. Itse asiassa ei hän sen suurista miehistäkään tuntenut muita kuin erään Kambyseen vanhoilta ajoilta sekä uudemmilta — Ludvig XIV ja Napoleonin, jota hän ei voinut kärsiä. Mutta Natalia luki sellaisiakin kirjoja, joitten olemassaoloa neiti Boncourt ei voinut epäilläkään: hän osasi ulkoa koko Puschkinin…
Kohdatessaan Rudinin, Natalia hiukan punastui.
— Menettekö kävelemään? kysyi Rudin häneltä.
— Kyllä. Menemme puutarhaan.
— Saako tulla mukaan?