Natalia katsahti neiti Boncourtiin.
— Mais certainement, monsieur, avec plaisir [Tietysti, hyvä herraa, mielellänne], vastasi vanha neito häikäilemättä.
Rudin otti lakkinsa ja meni heidän kanssaan.
Alussa tuntui Nataliasta sopimattomalta kävellä Rudinin kanssa rinnan samaa tietä, mutta sitte hän hiukan tottui. Rudin rupesi kyselemään hänen töistään ja miten häntä maaelämä miellyttää. Natalia vastasi ujosti, mutta ei tuolla hätäilevällä arkuudella, jota tavallisesti pidetään häveliäisyytenä. Hänen sydämmensä vapisi.
— Eikö teidän ole ikävä maalla? kysyi Rudin, katsellen häneen syrjästä.
— Miten maalla saattaisi olla ikävä? Olen siitä äärettömän iloissani, että olemme täällä. Olen täällä niin onnellinen.
— Olette onnellinen… Se kuuluu komealta. Voihan sen sitäpaitsi ymmärtää: te olette nuori.
Rudin lausui viimeisen sanan omituisella äänenpainolla ikäänkuin huomauttaakseen, ettei hän sitä toivonut, kadehtinut häneltä.
— Niin, nuoruus! lisäsi Rudin. — Tieteen koko päämäärä pyrkii tajuntaan siitä, mikä nuoruudelle annetaan itsestään.
Natalia katseli Rudiniin tarkasti: hän ei häntä ymmärtänyt.