Pandalevski pelkäsi Rudinia ja pyrki innokkaasti hänen suosioonsa. Volintsevin ja Rudinin suhde toisiinsa oli omituinen. Rudin kutsui häntä ritariksi ja ylisti häntä sekä edessä että takana. Mutta Volintsev ei pitänyt hänestä ja joka kerta kun Rudin hänen läsnäollessaan rupesi luettelemaan hänen ansioitaan, tunsi hän ehdotonta kärsimättömyyttä ja vastenmielisyyttä. "Eiköhän tuo vain tehne minusta pilkkaa?" ajatteli hän ja vihamielisenä sykki hänen sydämmensä. Volintsev koetti hillitä itseänsä, mutta hän oli mustasukkainen Natalian tähden. Ja tuskin Rudinkaan, vaikka hän ihastuneena toivotti Volintsevia tervetulleeksi, vaikka hän häntä nimitti ritariksi ja lainasi häneltä rahaa, itse asiassa piti hänestä. Vaikea olisi määrätä mitä kaikkia tunteita noissa molemmissa liikkui, kun he toverillisesti puristivat toistensa käsiä ja katselivat toisiinsa.
Basistov pysyi Rudinin hartaana ihailijana ja kaappasi lennosta kiinni jokaisen hänen sanansa. Rudin kiinnitti häneen aivan vähän huomiota. Kerran hän tuli viettäneeksi kokonaisen aamun hänen kanssaan, jolloin he puhelivat tärkeimmistä maailman kysymyksistä ja tehtävistä. Hän herätti Basistovissa suurinta ihastusta, mutta heitti hänen sitte sikseen… Nähtävästi hän ainoastaan sanoilleen haki vilpitöntä ja kokonaan antautuvaa sielua. Leshnevinkään kanssa, joka rupesi käymään Darja Mihailovnan luona, ei Rudin joutunut riitaan. Hän häntä vältti. Leshnev käyttäytyi kylmästi häntä kohtaan eikä suostunut hänestä antamaan lopullista lausuntoaan, mikä suuresti pahoitti Aleksandra Pavlovnaa. Hän kunnioitti Rudinia, mutta uskoi samalla Leshneviin. Koko Darja Mihailovnan talo alistui Rudinin mielitekoihin: hänen pieninkin halunsa tyydytettiin. Päivän tehtävien järjestys riippui hänestä. Ei ainoaa huviretkeä pantu toimeen ilman häntä. Yleensä ei hän pitänyt kaikista satunnaisista, oikkujen tuomista huvituksista. Hän otti niihin osaa ystävällisellä, hiukan ikävystyneellä hyvänsuopeudella, niinkuin täysikasvaneet lasten leikkeihin. Siitä huolimatta hän kaikkialla oli mukana: keskusteli Darja Mihailovnan kanssa maatilaa koskevista toimista, lastenkasvatuksesta, taloudesta ja yleisistä asioista; hän kuunteli hänen ehdotuksiaan, ei tuskastunut pikkuseikkoihinkaan, ja ehdotteli muutoksia ja uudistuksia. Darja Mihailovna oli ihastunut hänen sanoihinsa — eikä enempää. Talousasioissa hän kokonaan luotti pehtoorinsa neuvoihin. Tämä oli keski-ikäinen, yksisilmäinen vähävenäläinen, hyväluontoinen, viekas velikulta. — "Vanha se aina lihoo, nuori pysyy laihana", oli hänen tapana tyynesti myhähdellen ja räpäyttäen ainoaa silmäänsä, sanoa.
Paitsi Darja Mihailovnaa, seurusteli Rudin eninten Natalian kanssa. Salaa hän hänelle antoi kirjoja, uskoi hänelle aikomuksensa, luki hänelle ensi sivut harjoitelmistaan ja kirjoituksistaan. Usein niiden henki jäi Natalialta käsittämättä. Eikä Rudin liioin näyttänyt välittävän siitä, kunhan hän vain kuunteli häntä. Hänen ja Natalian likeinen väli ei aivan miellyttänyt Darja Mihailovnaa. No — tuumi hän sitte — laverrelkoot nyt täällä maalla. Koulutyttönä Natalia leikittelee hänen kanssaan. Hän siitä hiukan viisastuu — siinä kaikki… Pietariin tultua muuttuu kaikki…
Darja Mihailovna erehtyi. Natalia ei laverrellut Rudinin kanssa koulutytön tapaan: ahmimalla hän kuunteli hänen sanojaan, hän pyrki syventymään niiden sisällykseen, hän alisti ajatuksensa, epäilyksensä hänen arvostelunsa alaisiksi: hän oli hänen ohjaajansa, opettajansa. Ja tämän kestäessä hänen päässään kiehui… mutta nuoren pään poltto ei kestä kauvan. Mitä suloisia hetkiä Natalia vietti puutarhassa, penkillä saarnipuun varjossa, lehtiverkon alla, kun Rudin hänelle luki Göthen Faustia, Hoffmania, Bettinan kirjeitä tai Nevalista, tuontuostakin pysähtyen ja selitellen sitä, mikä hänestä tuntui hämärältä. Natalia puhui huonosti saksaa niinkuin useimmat venäläiset naiset, mutta hän ymmärsi sitä hyvin ja Rudin, joka oli aivan ihastunut saksalaiseen runouteen, saksalaiseen romantiikkaan ja filosofiaan, veti hänet mukaansa noille luvatuille maille. Tuntemattomina, ihanina ne aukenivat hänen tarkkaavaiselle katseelleen. Kirjojen lehdiltä Rudinin käsissä valui helisevinä säteinä hänen sieluunsa ihmeellisiä kuvia, uusia, valoisia ajatuksia ja hänen sydämmessään, jota jalojen tunteiden ilo täristytti, syttyi ja leimahteli pyhän riemun kipinä …
— Kuulkaa, Dmitri Nikolaitsh, alkoi hän kerran istuessaan ikkunan ääressä käsityöpuitteineen: — kai te talveksi menette Pietariin?
— En tiedä, sanoi Rudin, päästäen syliinsä kirjan, jota hän oli selaillut. — Jos minulla on varaa, niin lähden.
Hän puhui laimeasti, sillä hän tunsi väsymystä, vaikkei hän koko päivänä ollut tehnyt mitään.
— Mutta kuinka ette saisi varoja?…
Rudin pudisti päätään.
— Niinkö luulette?