Hän silmäili merkitsevästi syrjään. Natalia oli sanomaisillaan jotakin, mutta pidättyi sitte.
— Katsokaa, alkoi Rudin viitaten kädellään ikkunaan: — katsokaa tuota omenapuuta: se on murtunut omien hedelmiensä runsaudesta ja raskaudesta. Se on tosineron vertauskuva…
— Se on murtunut sentähden, ettei sillä ole ollut tukea, sanoi Natalia.
— Ymmärrän teidät, Natalia Äleksejevna, mutta ihmisen ei ole yhtä helppo saada tukea.
— Mutta minusta kuitenkin toisten ihmisten myötätuntoisuus, yksinäisyys…
Natalia joutui hiukan hämilleen ja punastui.
— Mitä sitte tulette talvella tekemään maalla? lisäsi hän kiireesti.
— Mitä tulen tekemäänkö? Lopetan suuren kirjoitukseni, tiedättehän — traagillisuudesta elämässä ja taiteessa — kerroin teille toissapäivänä suunnitelmani — lähetän sen sitte teille.
— Ja painatatte sen?
— En.