— Kuinka ette? Ketä varten te sitte näette vaivaa?
— Vaikkapa yksin teitä varten.
Natalian katse painui alas.
— Se on minun voimilleni liian suuriarvoista, Dmitri Nikolaitsh!
— Uskallanko tiedustella mitä kirjoitus koskee? kysyi ujosti Basistov, joka istui hiukan edempänä.
— Traagillisuutta elämässä ja taiteessa, toisti Rudin. — Herra Basistovkin voi saada lukea sen. Muutoin en vielä ole kokonaan päässyt sopusointuun tuon aineen kanssa. En tähän asti ole saanut selville traagillisuuden merkitystä rakkaudessa.
Rudin puhui usein ja mielellään rakkaudesta. Alussa kuullessaan sanan rakkaus, neiti Boncourt säpsähti ja teroitti korvansa, niinkuin vanha rykmenttihevonen kuullessaan torven, mutta sitte hän tottui, nyrpistäen ainoastaan huuliaan ja nuuskaten.
— Minusta, sanoi Natalia arasti, — ilmaantuu rakkauden traagillisuus onnettomassa rakkaudessa.
— Ei suinkaan! ehätti Rudin väliin, — se on paremmin rakkauden koomillisia puolia… Se kysymys täytyy asettaa aivan toisin… täytyy ammentaa paljon syvemmältä… Rakkaus! lausui hän toistamiseen: — kaikki siinä on salaperäistä: sen syntyminen, kehitys ja haihtuminen. Se milloin ilmaantuu äkkiä, varmana, iloisana kuni päivä; milloin hehkuu se kauvan kuin tuli tuhan alla ja sitte vasta, kun se on kaikki hävittänyt, leimahtaa se liekiksi sielussa; milloin se mataa sydämmeen kuin käärme, milloin taas äkkiä livahtaa sieltä ulos… Niin, niin; tämä on tärkeä kysymys. Ja kuka meidän aikoinamme oikeastaan rakastaa? Kuka uskaltaa rakastaa?
Rudin mietti.