— Miksei tuota Sergei Pavlitschia ole näkynyt pitkiin aikoihin? kysyi hän äkkiä.
Natalia säpsähti ja painoi päänsä käsityönsä puitteita vastaan.
— En tiedä, mutisi hän vihdoin.
— Kuinka erinomainen, jaloluontoinen ihminen hän on, sanoi Rudin nousten istumasta. — Hän on nykyajan venäläisen aateliston parhaimpia, mallikelpoisimpia…
Neiti Boncourt katseli häntä kierosti ranskalaisilla silmillään.
Rudin asteli edestakaisin huoneessa.
— Oletteko huomannut, sanoi hän tehden jyrkän kokokäännöksen koroillaan, — että vanhat lehdet vasta silloin varisevat tammesta — ja tammi on kovaa puuta — kun uudet alkavat tunkea esiin?
— Olen huomannut, vastasi Natalia hitaasti.
— Aivan samoin on vanhan rakkauden laita voimakkaassa sydämmessä: vaikka se jo on kuollut, niin se yhäkin pysyy siinä; ainoastaan toinen, uusi rakkaus voi sen karkoittaa.
Natalia ei vastannut mitään.