— No niin, alkoi Leshnev hitaasti laskeutuen sohvaan: — myönnän etten totisesti Rudinista pidä. Hän on viisas mies…
— Entäs sitte!
— Hän on harvinaisen viisas mies, mutta itse asiassa tyhjä…
— Helppo sanoa!
— Mutta itse asiassa tyhjä, toisti Leshnev. — Se ei sentään tee mitään, sillä olemme kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän tyhjät. En edes sitä laske hänen syykseen, että hän on henkinen hirmuvaltias, laiska, eikä liioin oppinutkaan…
Aleksandra Pavlovna löi kätensä yhteen.
— Rudinko ei liioin oppinut! huudahti hän.
— Ei liioin oppinutkaan, toisti Leshnev samalla äänellä. — Hän elää mielellään toisten kustannuksella, näyttelee aina jotakin roolia, j.n.e. Asiain meno nyt on sellainen. Mutta hullumpaa on se, että mies on kylmä kuin jää.
— Hän, tuo hehkuva sielu muka kylmä! virkkoi Aleksandra Pavlovna.
— Niin, kylmä kuin jää. Hän tietää sen itse ja teeskentelee olevansa hehkua täynnä. Se hänessä on huonoa, puhui Leshnev vähitellen kiivastuen, — että hän pelaa niin vaarallista peliä, — tietysti ei itselleen vaarallista; itse hän ei pane alttiiksi kopeekkaa, ei hiuskarvaakaan — mutta kyllä toisten hengenkin…