— Kenestä ja mistä te nyt puhutte? en teitä ymmärrä, sanoi Aleksandra
Pavlovna.
— Se on huonoa hänessä, ettei hän ole rehellinen. Hän on viisas mies: pitäisihän hänen tietää sanojensa arvon. Mutta hän käyttää niitä ikäänkuin ne olisivat maksaneet hänelle jotakin… En kiellä, että hän puhuu hyvin, mutta hänen kaunopuheliaisuutensa ei ole venäläistä. Ja vihdoin: nuorille saattaa suoda anteeksi kauniit puheet, mutta hänen ikäisensä pitäisi toki hävetä sellaista huvia kuin keikailemista omalla sanatulvallaan.
— Minun mielestäni, Mihailo Mihailitsch, on kuulijalle yhdentekevää keikaileeko hän vaiko ei…
— Anteeksi, Aleksandra Pavlovna, se ei ole yhdentekevää. Joku voi sanoa sanan, joka minuun syvästi vaikuttaa, toinen lausuu saman sanan, ehkäpä vielä kauniimman — ja minä en sitä edes ota korviini. Minkätähden?
— Nimittäin se ei vaikuta teihin, sanoi Aleksandra Pavlovna.
— Niin, ei vaikuta, uudisti Leshnev, — vaikka minulla kyllä on hyvät korvat. Tahdon vaan tulla siihen, että Rudinin sanat sanoina vaikuttavat, mutta niistä ei koskaan kehkeydy tekoa — sen sijaan nuo samat sanat voivat hämmentää, tuhota nuoren sydämmen.
— Mutta ketä, ketä te tarkoitatte, Mihailo Mihailitsch?
Leshnev seisahtui.
— Tahdotteko tietää ketä tarkoitan? Natalia Aleksejevnaa.
Hetkeksi Aleksandra Pavlovna säpsähti, mutta hymyili samassa.