— Mitä? Mitä? Puhukaa vaan loppuun asti, te väärin tuomitseva, inhoittava ihminen!
Leshnev nousi.
— Kuulkaa Aleksandra Pavlovna, alkoi hän, — te tässä tuomitsette väärin, enkä minä. Te suututte minuun siitä, että Rudinia tuomitsen ankarasti: mutta minulla on oikeus puhua hänestä ankarasti. Ehken niinkään halvalla hinnalla ole ostanut tuota oikeutta. Tunnen hänet hyvin: olen kauvan asunut yhdessä hänen kanssaan. Muistatteko, lupasin teille joskus kertoa elämästämme Moskovassa. Nähtävästi se nyt on tehtävä. Mutta onko teillä kärsivällisyyttä kuunnella minua?
— Puhukaa, puhukaa!
— No hyvä.
Leshnev alkoi hitain askelin kävellä huoneessa, pysähtyi silloin tällöin ja nyökäytti päätään.
— Tiedätte ehkä, sanoi hän; — tai ehkette tiedä, että minä varhain jäin orvoksi. Seitsemäntoista vanhana ei minulla enään ollut ketään holhoojana. Asuin tätini talossa Moskovassa ja tein mitä tahdoin. Nuorena olin sangen tyhjä ja itserakas, keikailin, kerskailin mielelläni. Yliopistoon tultua käyttäydyin kuin koulupoika ja jouduin pian seikkailuihin. Mutta niistä en huoli teille kertoa, sillä se ei kannata. Minä valehtelin, valehtelin sangen pahasti… Minua ohjattiin selvälle tielle, paljastettiin, häväistiin… Jouduin hämilleni, itkin kuin lapsi. Tämä kaikki tapahtui erään tuttavan luona useain toverien läsnäollessa. Kaikki he minulle nauroivat paitsi eräs ylioppilas, joka — huomatkaa se — sentään enemmän kuin nuo muut, oli ollut minulle harmissaan silloin kun niskottelin enkä ollut valheestani tietävinäni mitään. Lieneekö hänen tullut sääli vai mitä, mutta hän otti minut käsilleen ja vei luoksensa.
— Oliko se Rudin? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— Ei, se ei ollut Rudin… se oli… hän on jo kuollut… se oli omituinen ihminen. Hänen nimensä oli Pokorski. Muutamilla sanoilla en kykene häntä kuvaamaan, mutta aljettuani puhumaan hänestä, ei mieleni enään tee puhumaan muusta. Se oli ylevä, puhdas henki ja hänen vertaistaan viisaudessa en sitte enään ole tavannut. Pokorski asui pienessä, matalassa huoneessa, vanhan puutalon toisessa kerroksessa. Hän oli hyvin köyhä ja elätti itseään antamalla tunteja. Ei edes teekuppia hän voinut tarjota vierailleen. Hänen ainoa sohvansa oli siitä merkillinen, että se oli venheen näköinen. Mutta näistä epämukavuuksista huolimatta hänen luonaan kävi paljon väkeä. Kaikki hänestä pitivät, hän osasi vetää sydämmet puoleensa. Ette usko miten herttaiselta, hauskalta tuntui istua hänen köyhässä huoneessaan. Hänen luonaan tutustuin Rudiniin. Hän oli jo silloin lähtenyt eroon pikkuruhtinaastaan.
— Mitä erityistä tuossa Pokorskissa sitte oli? kysyi Aleksandra
Pavlovna.