— Miten sanoisin? Runollisuus ja totuus hänessä ehdottomasti vetivät jokaisen puoleensa. Paitsi laajaa, selvää järkeään, oli hän herttainen ja hauska kuin lapsi. Vielä tänäkin päivänä soi korvissani hänen raikas naurunsa, ja samalla hän
Loisti lamppuna keskiyössä
Eessä hyveen pyhäkköin…
niinkuin hänestä lausui muuan puolihullu, herttainen runoilija, joka kuului piiriimme.
— No kuinka hän puhui? kysyi taas Aleksandra Pavlovna.
— Hyvin hän puhui ollessaan puhetuulella, mutta ei millään tavalla erityisesti. Kyllä Rudin jo silloin oli kymmenen kertaa häntä kaunopuheliaampi.
Leshnev seisahtui ja pani kätensä ristiin.
— Pokorski ja Rudin eivät olleet toistensa kaltaiset. Rudinilla oli paljon enemmän kiiltoa ja kuorta, paljon enemmän sanoja ja — olkoon menneeksi — enemmän innostusta. Hän näytti olevan paljon lahjakkaampi kuin Pokorski, mutta itse asiassa hän hänen rinnallaan oli köyhä. Rudin osasi mainiosti kehittää mitä ajatusta tahansa, hän oli sanakiistassa mestarillinen; mutta ajatukset eivät syntyneet hänen päässään, hän otti ne muilta, varsinkin Pokorskilta. Pokorski näytti luonteeltaan olevan hiljainen ja pehmeä, miltei heikko — ja rakasti naisia aivan mielettömästi. Hän oli mielellään vallaton, eikä koskaan joutunut riitaan kenenkään kanssa. Rudin taas näytti olevan tulta, uljuutta, elämää täynnä, mutta pohjaltaan hän oli kylmä, melkeinpä pelkuri, jollei vain hänen itserakkauttaan ärsytetty, silloin hän oli valmis vaikka lyömään päänsä seinään. Kaikin voimin hän koetti alistaa ihmisiä tahtonsa alle, mutta hän teki sen yleisten aatteiden ja periaatteiden nimessä ja onnistui todellakin saamaan suuren vaikutusvallan useisiin. Kukaan ei häntä oikeastaan rakastanut; minä ehkä eninten liityin häneen… Kantoivat vain hänen iestään… Pokorskille kaikki antautuivat vapaehtoisesti. Sentähden Rudin aina oli valmis juttelemaan ja riitelemään kenen kanssa tahansa… Hän ei ollut lukenut erittäin paljon, mutta kaikissa tapauksissa koko verran enemmän kuin Pokorski ja me muut; hän osasi järjestää tietonsa, hänen muistinsa oli tavaton — tuo kaikki vaikuttaa nuorisoon. Anna sille vain tuloksia, vaikkeivat olisikaan oikeita, kunhan ovat tuloksia! Ihminen, joka on täydellisesti omantunnonmukainen, ei siihen kelpaa. Koettakaapa sanoa nuorisolle, ettette sille saata antaa totuutta täydellisenä, sentähden ettei itsellänne sitä ole… nuorisopa ei pysähdy kuuntelemaan sanojanne. Ette myöskään voi sitä pettää. Teidän täytyy, vaikkette uskoisi puoliakaan, sille sanoa, että omistatte totuuden… Sen kautta Rudinkin niin sai meidät valtaansa. Katsokaa, sanoin teille jo heti, ettei Rudin ollut paljonkaan lukenut, mutta hän oli lukenut filosoofisia kirjoja ja hänen päänsä oli niin rakennettu, että hän luetusta heti kokosi yleispiirteet, tunkeutui asian itse juureen ja jo silloin johti siitä valoisia, suoria ajatuslankoja kaikkiin suuntiin. Meidän pieneen piiriimme kuului siihen aikaan, suoraan sanoen — poikia — oppimattomia poikia. Filosofia, tiede, taide, elämäkin olivat meille ainoastaan sanoja, jotka tosin ehkä ymmärsimme, houkuttelevia, kauniita, hajanaisia sanoja. Näitten yleisten käsitteiden yhteyttä, yleistä maailmanlakia me emme tunnustaneet emmekä tunteneet, vaikka epäselvästi siitä puhelimme ja koetimme saada siitä selvää… Kun sitte Rudin alkoi puhua, näytti alussa siltä, kuin me vihdoinkin olisimme saavuttaneet tuon yleisen yhteyden, kuin esirippu vihdoinkin olisi nouseva. Edellyttäkäämme, ettei hän puhunutkaan omaansa — viis siitä! mutta kaikki tietomme järjestyivät, kaikki rikkounut tuli äkkiä eheäksi, koko rakennus nousi, yleni valmiiksi silmäimme edessä; kaikki valkeni, kaikkialta tulvi raikkaita tuulia… Mikään ei enään jäänyt aiheettomaksi, satunnaiseksi: kaikessa ilmaantui järkevä välttämättömyys ja kauneus, kaikkein kappalten merkitys kävi selväksi ja samalla salaperäiseksi, jokainen elämän yksityinen esine suli soinnuksi ja me, me tunsimme jonkinlaisella pyhällä kauhun hartaudella, jonkinlaisella sydämmellisellä pelvolla olevamme ijankaikkisen totuuden eläviä astioita, sen suuruuteen määräämiä aseita… Onko tämä kaikki ehkä teistä naurettavaa?
— Ei suinkaan, sanoi Aleksandra Pavlovna hitaasti. — Miksi te niin luulette? En minä teitä kokonaan ymmärrä, mutta ei minua ainakaan naurata.
— Siitä saakka olemme tietysti ehtineet viisastua, jatkoi Leshnev. — Tuo saattaa teistä tuntua lapselliselta… No, sanon sen vieläkin kerran, että silloin olimme Rudinille kiitollisuuden velassa paljosta. Kieltämättä oli Pokorski häntä paljon ylempänä. Pokorski meihin sytytti tulta ja voimaa, välistä hän oli väsynyt ja vaiti, sillä hän oli hermostunut ja kivulloinen. Mutta kun hän sitte nosti siipensä — Jumala! miten hän lensi! Aina taivaan sinilakeen asti. Mutta Rudinissa, tuossa kauniissa, komeassa nuorukaisessa oli paljon pikkumaisuutta; hän osasi yksin juoruellakin; hänen ilonsa oli sekaantumassa kaikkeen, määrittelemässä ja selittelemässä kaikkialla. Hänen puuhaava toimeliaisuutensa ei milloinkaan talttunut… siinä oikein poliitikon luonne! Puhun hänestä sellaisena kuin hänet silloin tunsin. Muutoin hän, ikävä kyllä, ei ole muuttunut. Senpätähden eivät hänen ihanteensakaan ole muuttuneet… kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä… Jokainen ei voisi kaikesta tuostakaan kerskaella.
— Istukaa toki, sanoi Aleksandra Pavlovna; — mitä te siinä lattialla kävelette kuin heiluri edestakaisin?