— Näin minun on parempi, vastasi Leshnev. — No niin, jouduttuani Pokorskin piiriin, myönnän sen teille Aleksandra Pavlovna, minä ikäänkuin uudesta synnyin: nöyrryin, aloin kysellä, oppia, iloita, tuntea kunnioitusta — sanalla sanoen, olin astunut ikäänkuin temppeliin. Ja kun sitte ajattelen kokouksiamme, niin oli niissä itse asiassa paljon hyvää, miltei liikuttavaa. Kuvitelkaa: noin viisi miestä, kuusi poikaa on kokoontunut; talikynttilä valaisee, tarjotaan kurjan huonoa teetä leivosten kanssa, jotka ovat ikivanhoja. Mutta katselkaa meidän kasvojamme, kuunnelkaa puheitamme. Jokaisen silmissä leimuaa riemu, poskipäät hehkuvat ja sydän vapisee. Me puhumme joko Jumalasta, oikeudesta, ihmiskunnan tulevaisuudesta, runoudesta tai — puhumme välistä roskaakin ja nauramme pikkuasioille; entä sitte!… Pokorski istuu jalat ristissä, nojaten käteen kalpeaa poskeaan ja hänen silmänsä loistavat. Rudin seisoo keskellä lattiaa puhuen, hän puhuu valtaavasti aivan kuin nuori Demosthenes kuohuvan meren rannalla. Pörrötukkainen runoilija Subbotin päästää tuontuostakin ilmoille katkonaisia huudahduksia ikäänkuin varkain; Sitte Scheller, saksalaisen pastorin poika, neljäkymmenvuotias, oikea vanha ylioppilas, joka joukossamme kantaa syvämietteisen nimeä sentähden, että hän aina vaikenee ja jollakin omituisen juhlallisella tavalla pysyy ääneti — ja itse iloinen Stscbitov, kokoustemme Aristofanes istuu sanaa lausumatta ja ainoastaan hymähtelee; pari kolme keltanokkaa kuuntelee juhlallisella nautinnolla… Ja yö häipyy hiljaa ja nopeaan kuni siivillä. Jo hämärtää aamu ja me eroamme liikutettuina, iloisina, rehellisinä, selvinä — viiniä meillä silloin ei ollut nimeksikään — sielussa jonkunlainen suloinen väsymys. Muistan niin selvästi, miten kävelen tyhjiä katuja, hellämielisenä ja lämpimänä; yksin tähdetkin katselevat minuun niin luottavasti ikäänkuin olisivat minua likempänä ja ymmärtäisivät minua… Ah! ne olivat ihanoita aikoja ja uskallanpa luulla, etteivät ne ole kuluneet turhaan! Ei. Ne eivät ole kuluneet turhaan niiltäkään, jotka sitte ovat joutuneet rappiolle elämässä… Miten usein olen sattunut tapaamaan entisten toverieni joukossa sellaisia, että luulisi ihmisen heissä muuttuneen pedoksi. Mutta mainitse vain Pokorskin nimeä, ja kaikki jalouden tähteet hänessä heräävät, aivan niinkuin jos likaisessa, pimeässä kamarissa avaat sinne unohdetun hajuvesipullon.

Leshnev vaikeni. Hänen värittömille kasvoilleen valui puna.

— No koska te sitte riitaannuitte Rudinin kanssa? kysyi Aleksandra
Pavlovna, hämmästyksellä katsellen Leshneviä.

— En minä hänen kanssaan riitaantunut; me erosimme sen jälkeen kuin sain tietää hänen lopullisesti olevan ulkomailla. Olisi kyllä Moskovassakin ollut tilaisuutta riitaan. Jo siellä hän minulle toimitti kauniin kepposen.

— No kuinka?

— No niin. Minä… kuinka sen sanoisinkaan?… vaikkei se oikeastaan kuulu minun tapaisilleni… niin, olin hyvin herkkä rakastumaan.

— Te?

— Minä. Se kuuluu kummalliselta, eikö totta?… Mutta niin vain oli… No niin. Rakastuin erääseen hyvin herttaiseen tyttöön… Mitä te minuun niin katsotte? Voisinpa teille kertoa paljon kummallisempia asioita itsestäni.

— No mitä asioita, sallikaa kysyä?

— Vaikka minkälaisia. Tuohon moskovalaiseen aikaan minulla esim. oli tapana käydä öisin kohtaamassa… Ketä te arvelette? — nuorta lehmusta puutarhani päässä. Syleilen sen sorjaa, solakkaa vartta ja minusta tuntuu siltä kuin syleilisin koko luontoa, ja sydän laajenee ja lämpii ikäänkuin koko luonto todellakin valautuisi siihen… Sellainen minä olin… Entä sitte? Arvelette ehkä, etten olisi kirjoittanut runoja? Olen. Jopa kokonaisen draaman Manfredin tapaan. Esiintyvien henkilöiden joukossa oli haamu, verisine rintoineen, mutta se ei ollut sen omaa verta, vaan — huomatkaa! — koko ihmiskunnan yleensä… Niin, niin. Älkää hämmästelkö… Mutta aloinhan juuri kertoa rakkaudestani. Tutustuin tyttöön…