— Jätittekö sitte yhtymiset tuon lehmuksen kanssa?
— Jätin. Tyttö oli mitä herttaisin ja kultaisin olento. Hänellä oli vilkkaat, kirkkaat silmät ja heläjävä ääni.
— Osaattepa te hyvin kuvata, huomautti Aleksandra Pavlovna hymyillen.
— Ja osaattepa te olla hyvin ankara arvostelija, sanoi Leshnev. — No niin. Tyttö asui vanhan isänsä kanssa. Muutoin en aio tässä ruveta seikkaperäiseen selontekoon. Mainitsen vain, että tyttö oli perin kelpo tyttö — aina kun käskit kaataa lasin puolilleen teetä, kaatoi hän sen miltei täyteen!… Kolme päivää sen jälkeen kuin olin hänet ensi kerran tavannut, leimahteli jo sydämmeni ja seitsemäntenä päivänä en voinut pidättyä, vaan uskoin kaikki Rudinille. Nuoren rakastuneen miehen on aivan mahdotonta elää lörpöttelemättä salaisuudestaan. Ja minä ripitin Rudinille kaikki. Antauduin silloin kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi ja tämä vaikutus oli suoraan sanoen monessa suhteessa hyvä. Alussa hän ei minua halveksinut, vaan mielisteli. Pokorskia minä rajattomasti rakastin, mutta tunsin jonkunlaista pelkoa hänen henkevän puhtautensa edessä. Rudin oli minua likempänä. Saatuansa kuulla rakkaudestani hän äärettömästi riemastui, onnitteli, syleili minua ja alkoi heti selitellä ja puhua uuden asemani tärkeydestä. Minä teroitin korvani… Niin, tiedättehän te kuinka hän osaa kertoa. Hänen sanansa vaikuttivat minuun omituisesti. Aloin äkkiä kohdella itseäni tavattomalla kunnioituksella, otin vakavan ryhdin ja lakkasin hymyilemästä. Muistan että muutin kävelynikin varovaiseksi, ikäänkuin rinnassani olisi ollut joku astia, täynnä kallisarvoista nestettä, jonka pelkäsin läikähtävän laitainsa yli… Olin onnellinen, koska sen lisäksi näin kaikkien suovan itselleni hyvää. Rudin tahtoi tutustua tunteitteni esineeseen; ja miltei…olin jo itse päättänyt esitellä hänet.
— No nyt, nyt huomaan mistä on kysymys, puuttui Aleksandra Pavlovna puheeseen. — Rudin vei teiltä esineenne ja siitä asti ette voi hänelle suoda anteeksi. Lyönpä vetoa siitä, etten erehdy!
— Silloin olette vedon kadottanut, Aleksandra Pavlovna: te erehdytte. Rudin ei vienyt multa esinettäni, hän ei edes tahtonut minulta sitä viedä ja kuitenkin hän särki onneni; nyt kylmäverisesti sitä ajatellessa olisin valmis häntä siitä kiittämään. Mutta silloin olin menettämäisilläni järkeni. Rudin ei laisinkaan tahtonut minua vahingoittaa, — päinvastoin! Mutta seurauksena hänen kirotusta tavastaan aina tahtoa pistää sekä omansa että muiden elämänliikkeet neulankärkeen niinkuin luonnontutkija perhosen, oli, että hän meillekin molemmille rupesi selittämään suhdettamme, miten meidän piti käyttäytyä; itsevaltiaasti hän ryhtyi tekemään laskua tunteistamme ja ajatuksistamme, kehui meitä, moitti meitä, oli kirjevaihdossakin kanssamme, ajatelkaapa!… Sanalla sanoen sai meidät aivan suunniltamme. Olin silloin juuri menemäisilläni naimisiin tyttöni kanssa — sen verran minulle sentään oli jäänyt tervettä järkeä —; viettäisimmehän edes pari kuukautta yhdessä suloisesti niinkuin Paul ja Virginia; mutta silloin tapahtui väärinymmärryksiä, kaikenlaisia selkkauksia, — sanalla sanoen: tuli pannukakku. Ja asia päättyi siihen, että Rudin eräänä aamuna sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen pyhä velvollisuutensa ystävänä on ilmoittaa kaikki tytön isä-ukolle. Ja sen hän teki.
— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna.
— Ja kaikista hulluinta on se, että hän sen teki minun suostumuksellani!… Muistan vielä tänä hetkenä mikä sekasorto päässäni vallitsi: olin aivan pyörryksissä, ajatuksettomana; musta näytti valkealta, valkea mustalta; valhe totuudelta; mielikuvitus velvollisuudelta… Vielä nyt tuntuu häpeälliseltä ajatella tuota! Rudin — hän ei masennu…! kaikkea muuta! Hän nostaa vaan päänsä pystyyn, kestää kaikki selkkaukset ja väärinymmärrykset kuin pääskynen viiltäessään yli veden pinnan.
— Ja niinkö te erositte tytöstänne? kysyi Aleksandra Pavlovna viattomasti, painaen kyynäspäänsä kylkeensä ja rypistäen kulmakarvansa.
— Niin erosin… pahasti, loukkaavan sopimattomasti, meluten, turhaan meluten… Itkin itse ja hän itki ja hitto ties mitä kaikkia… Muodostui Gordionin solmu — se täytyi hakata rikki ja tuo koski. Mutta kaikkihan maailmassa kääntyy parempaan päin. Tyttö meni naimisiin hyvän miehen kanssa ja on nyt hyvillä päivillä…