— Mutta myöntäkää, ettette kuitenkaan ole voinut suoda Rudinille anteeksi, alkoi Aleksandra Pavlovna.
— Vai niin! puuttui Leshnev puheeseen. — Niin minä itkin kuin lapsi saattaessani Rudinia ulkomaille. Se sikseen. Suoraan sanoen siemen silloin paleltui rinnassani. Ja kun sitte tapasin hänet ulkomailla… niin, silloin olin jo vanhentunut… Rudin taas näyttäytyi nykyisessä valossaan.
— Mitä te oikeastaan huomasitte hänessä?
— Kaikkea sitä, mitä teille juuri mainitsin. Mutta tarpeeksi jo hänestä. Ehkä kaikki käy onnellisesti. Tahdoin vain sanoa sen, että jos häntä tuomitsen ankarasti, niin en tee sitä siksi, etten häntä tuntisi… Mitä taas Natalia Aleksejevnaan tulee, niin en häneen tahdo tuhlata paljoja sanoja; mutta huomatkaa veljeänne.
— Veljeäni! Mitä kummaa?
— Niin, katsokaa häntä. Ettekö mitään huomaa?
Aleksandra Pavlovna meni sanattomaksi.
— Olette oikeassa, sanoi hän vihdoin; — se on totta… veljeni… on viime aikoina muuttunut… Arveletteko…
— Hiljaa! hän taitaa tulla tänne, kuiskasi Leshnev. — Mutta uskokaa pois: Natalia ei ole lapsi, vaikka häntä, onnetonta kyllä, pidetään lapsena. Saatte nähdä, että se tyttö vielä hämmästyttää meidät kaikki.
— Millä tavalla?