— Siten että… Ettekö tiedä, että juuri tuollaiset tytöt ne hehkuvat, ottavat myrkkyä ja niinpoispäin? Älkää katsoko sitä, että hän näyttää niin tyyneltä: hänellä on voimakkaat intohimot ja luonne — voi, voi!
— No nyt te jo luullakseni rupeatte runolliseksi! Niin tyyni olento kuin minä esim. olen, näyttää teistä jo tulivuorelta.
— Ei suinkaan! sanoi Leshnev hymyillen… — Luonteesta puhuen tekee mieleni mainita, ettei teillä oikeastaan ole luonnetta.
— No kaikkia hävyttömyyksiä tässä…
— Hävyttömyyksiä? Taivas varjelkoon…! Sepä oli suuri kohteliaisuus…
Volintsev tuli huoneeseen ja katseli epäilevin silmin Leshneviä ja sisartaan. Hän oli viime aikoina laihtunut. He rupesivat hänelle puhumaan, mutta hän tuskin hymyili heidän leikkipuheilleen ja katseli heihin kuin surullinen jänis, niinkuin Pigasov kerran oli hänestä lausunut. Tuskin lienee sentään maailmassa löytynyt ihmistä, jolle ei elämä joskus olisi näyttänyt vieläkin mustemmalta. Volintsev tunsi, että Natalia hänet heittää ja samalla tuntui maakin huojuvan hänen jalkainsa alla.
VII.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Natalia nousi myöhään. Koko eilisenä päivänä hän oli ollut harvapuheinen, oli salaa hävennyt kyyneleitänsä ja huonosti nukkunut yönsä. Puoleksi puettuna hän istui pienen pianonsa ääressä, tuskin kuuluvasti kosketellen kieliä, jottei herättäisi neiti Boncourtia, tai vaivuttaen otsansa kylmiä koskettimia vastaan, siten viipyen liikkumattomana pitkiä aikoja. Hän mietti, mutta ei Rudinia, vaan jotakin hänen lausumaansa sanaa, ja vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Välistä juolahti hänen mieleensä Volintsev. Hän tiesi, että hän häntä rakastaa. Mutta pian hän taas lakkasi ajattelemasta Volintsevia… Hän tunsi kummallista mielenliikutusta. Kiireesti hän pukeutui, meni alas, toivotti äidilleen hyvää huomenta ja riensi ensi tilaisuuden ilmaantuessa yksin puutarhaan.
Oli kuuma, säteilevän kirkas päivä, vaikka sadetta tuontuostakin oli lankeillut. Aurinkoa peittämättä liiti sinitaivaalla sumuntapaisia pilvenhattaroita, jotka tuontuostakin äkkiarvaamatta vuolaina sade-virtoina kaatuivat maille. Suuret, välkkyvät pisarat sirottautuivat rankasti omituisella huminalla, kuin olisi timantteja sadellut; aurinko paistoi niiden lävitse kuin verkon takaa; nurmi, joka vasta oli aaltoillut tuulessa, seisoi liikkumattomana, ahmimalla imien kosteutta. Puitten kastuneet lehvät värisivät raukeasti; linnut eivät lakanneet laulamasta, ne visersivät kilpaa ja suloiselta tuo kuului sateen ropistessa raikkaisiin lehtoihin. Tomuiset tiet pölysivät ja kävivät sitte sadekuuroin tullessa aivan kirjaviksi… Mutta pilvi taivaalta haihtui, heikko tuuli alkoi käydä, nurmikot valautuivat smaragdin ja kullan karvaisiksi… Likennellen toisiaan upeilivat puitten lehdet… Väkevä lemu levisi kaikkialle.
Kun Natalia astui puutarhaan, oli taivas miltei kokonaan selvinnyt. Häntä vastaan virtasi raikas hiljaisuus, tuo lempeä, onnellinen rauha, joka vaivuttaa ihmissydämmen salaperäisten tunteitten ja epämääräisten toiveitten suloiseen maailmaan…