Natalia astui hopealehtisessä poppelikäytävässä, lammin vartta pitkin; äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneena seisoi hänen vieressään Rudin.
Tyttö tuli hämilleen. Rudin katsoi häntä suoraan kasvoihin.
— Oletteko yksin? kysyi hän.
— Olen, vastasi Natalia. — Läksin vain hetkeksi. Menen heti sisään.
—- Minä saatan teidät.
Ja he astuivat rinnatusten.
— Olette ikäänkuin suruissanne, sanoi Rudin.
— Minäkö?… Olin taas juuri huomauttamaisillani teistä, ettette ole hyvällä tuulella.
— Ehken… Minun on usein sillä tavalla… Ja se on minulle helpommin anteeksiannettavaa kuin teille.
— Minkätähden? Luuletteko ehkä, ettei minulla ole syytä minkäänlaiseen suruun?