— Teidän ijässänne pitää nauttia elämästä.
Natalia astui hetken äänetönnä.
— Dmitri Nikolajevitsch! lausui hän.
— Mitä?
— Muistatteko… minkä vertauksen eilen teitte… muistatteko… tammesta.
— Muistan. Entä sitte?
Natalia katsahti häneen salavihkaa.
— Mitä te… mitä te tarkoititte tuolla vertauksella?
Rudin nyökäytti päätään ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen.
— Natalia Aleksejevna! alkoi hän, kasvoissaan tuo hänelle omituinen, pidätetty ja merkitsevä ilme, joka aina sai kuulijan luulemaan, ettei hän lausunut kuin kymmenennen osan siitä mitä hänen sydämmellään oli. — Natalia Aleksejevna! olette ehkä huomannut, että vähän olen puhunut menneisyydestäni. Löytyy kieliä, joihin yleensä en koske. Kenen tarvitsisi sitte tietää mitä sydämmessäni on liikkunut. Sen asettaminen näytteille on mielestäni aina ollut pyhyyden häpäisemistä. Mutta teille olen suora: te olette herättänyt luottamukseni. En voi teiltä salata, että minäkin kerran rakastin ja kärsin niinkuin muutkin… Milloin? miten? Siitä ei kannata puhua; sydämmeni on kokenut paljon iloa ja paljon suruja…