Rudin vaikeni hetkisen.
— Se minkä eilen sanoin, jatkoi hän — saattoi ehkä osaksi koskea minua ja nykyistä tilaani. Mutta eihän siitäkään kannata puhua. Se aika elämästä on minulta jo mennyttä. Minun täytyy nyt laahautua eteenpäin helteisellä, tomuisella tiellä, paikasta toiseen, tärisevillä rattailla… Milloin tulen perille? Jumala ties… Mutta puhukaamme mieluummin teistä.
— Ettekö sitte, Dmitri Nikolajevitsch, keskeytti Natalia: — odota mitään elämältä?
— Ah, en! taikka odotan kyllä paljonkin, mutta en itseäni varten… työstä, työn tuottamasta onnesta en milloinkaan tule luopumaan, mutta nautinnosta olen luopunut. Toiveissani, unelmissani — ja varsinkin onnessani ei ole mitään yleistä. Rakkaus (siinä hän kohautti olkapäitään)… rakkaus ei kuulu minulle; en… ansaitse sitä, nainen, joka rakastaa, on oikeutettu vaatimaan omakseen koko miehen, mutta minä en enään voi antautua kokonaisena. Ja sitte, onhan miellyttäminen nuorison asia: minä olen jo liian vanha. Miksi rupeisin panemaan pyörälle vieraitten ihmisten päitä? Suokoon Jumala omani edes pysyä paikallaan!
— Ymmärrän kyllä, sanoi Natalia, — että sen joka pyrkii suureen päämaaliin, täytyy unohtaa itsensä. Mutta eikö muka nainen kykenisi pitämään arvossa sellaista miestä? Minun ymmärtääkseni hän vaan helpommin heittää miehen, joka on itsekäs. Kaikki nuoret, nuoriso, kuuluu teidän mielestänne noihin itsekkäisin, jotka tekevät työtä vain itseänsä varten, yksin silloinkin kuin rakastavat. Tietäkää, ettei nainen ainoastaan kykene ymmärtämään uhrautusta: hän kykenee itsekin uhrautumaan.
Natalian posket vetäysivät heikkoon punaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Ennen tutustumistaan Rudiniin ei hän vielä koskaan ollut pitänyt niin pitkää puhetta eikä puhunut sellaisella lämmöllä.
— Te ette koskaan ole kuullut mielipiteitäni naisen kutsumuksesta, virkkoi Rudin suojelevalla hymyllä: — olen sitä mieltä, että yksin Jeanne d'Arc saattoi pelastaa Ranskan… Mutta se sikseen. Aikomukseni oli puhua teistä. Te seisotte elämän kynnyksellä… On sekä hauskaa että hyödyllistä puhua teidän tulevaisuudestanne. Kuulkaa; tiedättehän että olen ystävänne, otan osaa kohtaloonne melkein sukulaisen tavoin… Sentähden toivon, ettette pidä kysymystäni tunkeliaana: onko sydämmenne vielä aivan tyyni?
Nataliassa ikäänkuin leimahti; hän ei virkkanut mitään, vaan seisahtui.
Rudinkin jäi seisomaan.
— Ettehän suutu minuun? kysyi hän.
—- En, vastasi Natalia: — mutta minun oli mahdoton odottaa…