— No niin, jatkoi Rudin: — teidän ei tarvitse vastata. Salaisuutenne on minulle tuttu.
Natalia silmäili häneen miltei pelvolla.
— Niin… niin; minä tiedän kenestä te pidätte. Ja voin sanoa, ettette olisi voinut valita paremmin. Hän on erinomainen mies, hän se ymmärtää pitää teitä arvossa; hän ei ole maailman murjoma — hän on luonnollinen ja selväjärkinen ihminen… hän tulee tekemään teidät onnelliseksi.
— Ketä te tarkoitatte, Dmitri Nikolajevitsch?
— Ettette muka tietäisi ketä tarkoitan? Tietysti Volintseviä. Mitä?
Eikö se muka olisi totta?
Natalia kääntyi pois Rudinista. Hän oli aivan ymmällä.
— Eikö hän muka rakastaisi teitä? Hyvänen aika! Hänhän ei päästä teitä silmistään, hän seuraa jokaista liikettänne; ja vihdoin: voiko rakkautta salata? Ja ettekö te itse muka ole hänelle suosiollinen? Äitinnekin pitää hänestä, mikäli minä olen voinut huomata… Olette valinnut…
— Dmitri Nikolaitsch, puuttui hänen puheeseensa Natalia, joka hermostuneesti oli kosketellut likeistä oksaa; — minä suorastaan en voi puhua näistä asioista; vakuutan teille vaan… että erehdytte.
— Minäkö erehtyisin? kysyi Rudin… Enpä luule… Tosin ei siitä
ole pitkä aika kuin teihin tutustuin, mutta tunnen teidät jo hyvin.
Mitä sitte tietää tuo muutos, jonka teissä olen selvästi huomannut?
Tai oletteko samanlainen kuin kuusi viikkoa sitte…? Ei, Natalia
Aleksejevna, sydämmenne ei ole tyyni.
— Saattaa olla niin, vastasi Natalia tuskin kuuluvasti: — mutta te erehdytte kuitenkin.