— No entä sitte jos polttaakin! Se ei tee mitään. Se on paljon parempi kuin…
— Mutta saadaanpa nähdä mitä te sanotte, kunhan vain kerran poltatte höyhenenne, tokasi närkästyneenä väliin Mihail Mihailovitsch ja läjähytti ohjasperillä hevostaan. — Hyvästi!
— Mihail Mihailitsch, pysähtykää! huusi Aleksandra Pavlovna; — milloin tulette meille?
— Huomenna; terveisiä veljellenne.
Ja rattaat pyörivät pois.
Aleksandra Pavlovna jäi katselemaan Mihail Mihailitschin jälkeen.
— Mikä hölmö! tuumaili hän. — Käyräselkäisenä, tomuisena, niskassa lakki, jonka alta pistää esiin suortuvia pörröisestä, keltaisesta tukasta, on hän aivan suuren jauhosäkin näköinen.
Aleksandra Pavlovna asteli ääneti tietä myöten kotiin. Hänen silmänsä olivat alaspainetut. Likenevä kavioiden kalske sai hänet pysähtymään ja kohottamaan päätään… Vastaan tuli hänen veljensä ratsain; hänen rinnallaan kävi nuori, lyhytvartaloinen mies kesäisessä puvussa, takki avoinna, kaulassa vaalea kaulaliina ja päässä harmaa kesähattu Kädessään piti hän kevyttä kävelykeppiä. Vaikka hän kyllä näki, että Aleksandra Pavlona kävi niin ajatuksiin vaipuneena ettei hän huomannut mitään ympärillään, hymyili hän hänelle jo kaukaa, ja niin pian kuin nuori nainen heidät huomasi, riensi hän hänen luokseen ja lausui ilomielin, miltei hellästi:
— Hyvää päivää Aleksandra Pavlona, hyvää päivää!
— Kas! Konstantin Diomiditsch, päivää! sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Tuletteko Darja Mihailovnan luota?