— Darja Mihailovna on kelpo ihminen, minä hänestä paljon pidän ja häntä suuresti kunnioitan. Mutta voihan hänkin erehtyä enkä minä nyt usko jokaista hänen sanaansa.
— Siinä teette oikein, jatkoi Mihail Mihailovitsch astuen alas ajopeleistä: — sillä hän ei edes itse usko omiin sanoihinsa. Minä taas olen hyvin iloissani siitä, että teidät tapasin.
— No kuinka niin?
— Ja sitä te kysytte! Niinkuin ei sitte aina olisi hauska tavata teitä!
Tänään te taas olette yhtä pirteä ja suloinen kuin tämä kesäinen aamu.
Aleksandra Pavlovna purskahti taas nauruun.
— Minkätähden te nauratte?
— Minkätähdenkö? Jos voisitte nähdä miten kylmän ja välinpitämättömän näköisenä te lausuitte kohteliaisuutenne! Minua hämmästyttää, ettette viimeisen sanan aikana haukotellut.
— Kylmän näköisenä… Aina te vaaditte tulta; mutta tuli ei kelpaa mihinkään. Se syttyy hetkessä, savuaa ja sammuu…
— Ja lämmittää, keskeytti hänet Aleksandra Pavlovna.
— Niin… ja polttaa.