— Mihailo Mihailitsch on täällä, ilmoitti hän. — Tahdotko tavata häntä?
— Tahdon, vastasi Volintsev: — lähetä hänet tänne.
Leshnev tuli.
— Mitä — oletko kipeä? kysyi hän istuutuen tuolille sohvan vieressä.
Volintsev kohottautui, nojautui kyynärpäähänsä ja katseli kauvan, kauvan ystäväänsä. Sitte hän hänelle kertoi keskustelunsa Rudinin kanssa sanasta sanaan. Tähän asti ei hän vielä milloinkaan ollut Leshneville maininnut tunteistansa Nataliaan, vaikka hän kyllä arvasi tämän tietävän ne.
— No, veli, nyt hämmästytät minua, virkkoi Leshnev, Volintsevin lopetettua kertomuksensa. — Olin tosin hänestä odottanut paljon ikävyyksiä, mutta en tätä… Onhan tuo kaikki minulle muutoin tuttua.
—— Varjelkoon!, puhui Volintsev vimmoissaan: — tämä on kerrassaan hävytöntä! Olin miltei viskaamaisillani hänet ulos ikkunasta. Ylvästelläkö hän tahtoi minulle, vai pelkäsikö hän? Miten saattaakaan lähteä sillä tavalla ihmisen luo…
Volintsev löi nyrkillä otsaansa ja vaikeni.
— Ei veli, se ei ole sitä, sanoi Leshnev tyynesti. — Usko pois, hän on sen tehnyt hyvästä, sisällisestä kehoituksesta… Olihan se jaloa ja rehellistä peliä ja samalla tarjoutui tilaisuus puhumiseen, kaunopuheliaisuuteen; eikä tietysti kukaan voi elää ilman sitä mikä hänelle on välttämätöntä… Ah, kieli se on sekä hänen vihollisensa että palvelijansa.
— Sinä et voi kuvitella millä juhlallisuudella hän astui sisään ja puhui!