— No kuinkas muutoin. Hän panee yksin takkinsakin nappiin niinkuin pappi toimittaa virkatoimiaan. Minäpä asettaisin hänet asumattomalle saarelle; olisi hauska nähdä miten hän siellä tulisi toimeen! Mutta aina hän vain puhuu yksinkertaisuudesta!
— Sano nyt sitte veljeni, virkkoi Rudin, — mitä Herran nimessä tuo tuollainen on, filosofiaako vai mitä?
— Miten sanoisin? Voihan se toiselta puolen olla filosofiaa, mutta toiselta puolen se on kaikkea muuta kuin sitä. Ei filosofiankaan niskoille saa vierittää kaikkea roskaa.
Volintsev katsoi Leshneviin.
— Mutta eikö hän sitte valehdellut?
— Ei, poikani, ei valehdellut. Mutta tiedätkö, olemme jo tarpeeksi puhuneet tästä. Pistetään piiput palamaan ja pyydetään Aleksandra Pavlovna tänne… Hänen läsnäollessaan on sekä helpompi puhua että olla puhumatta. Hän antaa meille teetä.
— Olkoon menneeksi, sanoi Volintsev. — Sascha, tule tänne! huusi hän sitte.
Aleksandra Pavlovna tuli. Volintsev tarttui hänen käteensä ja painoi sen hellästi huulilleen.
* * * * *
Omituisella surullisella mielellä palasi Rudin kotiin. Hän nuhteli, hän sadatteli itseään anteeksiantamattomasta ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta. Syystä onkin sanottu: mikään ei ole raskaampaa kantaa kuin tieto tehdystä tyhmyydestä.