Katumus kalvoi Rudinia.
— Piru minut veikin, ähkyi hän hammastaan purren, — tuon maatilanomistajan luo! Se se oli nerokas teko! Se se kysyi uskaliaisuutta!…
Mutta Darja Mihailovnan talossa eivät tapahtumat käyneet tavallista menoaan. Itse emäntä ei näyttäytynyt koko aamupäivällä eikä tullut päivällispöytään: hänellä oli Pandalevskin vakuutuksen mukaan — ja Pandalevski oli ainoa henkilö, joka oli päässyt hänen luoksensa — päänsärkyä. Nataliaa Rudin tuskin myöskään näki: hän istui huoneessaan neiti Boncourtin i kanssa… Kun he ruokasalissa toisensa kohtasivat, katseli Natalia häneen niin surullisesti, että hänen sydämmensä vapisi. Tytön kasvot olivat muuttuneet ikäänkuin joku onnettomuus olisi kukistanut hänet eilispäivän jälkeen. Jonkinlainen epämääräinen aavistuksen tuska alkoi kalvaa Rudinia. Saadakseen aikansa kulumaan hän seurusteli Basistovin kanssa, puhui hänelle ja tapasi hänessä tulisen, hehkuvan opetuslapsen, jolla oli mitä innostuneimmat toiveet ja vilpitön luottamus. Illalla vietti Darja Mihailovna pari tuntia vierashuoneessa. Hän oli Rudinia kohtaan rakastettava, mutta piti häntä jollakin lailla loitommalla: hän tuontuostakin hymyili ja rypisteli kulmakarvojaan, puhui nenäänsä ja pisteli… Hovinainen hänessä tuli selvästi näkyviin. Viime aikoina hän ikäänkuin oli kylmennyt Rudinia kohtaan. — "Mikä arvoitus tämä nyt on olevinaan?" oli tämä tuumaellut, syrjästä katsellen hänen päänsä ylpeää ryhtiä.
Hänen ei hauvankaan tarvinnut odottaa arvoituksen selitystä. Kello kahdentoista aikaan palatessaan huoneesensa kävi hän pimeän koridoorin läpi. Äkkiä joku silloin pisti hänen käteensä kirjelipun, ja kun hän katsahti taakseen, näki hän tytön, luultavasti Natalian palvelustytön, poistuvan. Tultuaan huoneeseensa, lähetti hän pois palvelijan ja luki kirjeestä seuraavat Natalian käden piirtämät rivit:
»Tulkaa huomenaamuna kello seitsemän, ei myöhempään, Avdjuhinin lammelle, tammimetsän takana. Muuhun aikaan ei sovi. Tämä tapaaminen on oleva viimeisemme ja kaikki on oleva päättynyttä, jos… Tulkaa. Meidän täytyy tehdä päätös.
P.S. Jollen tulisi, niin ymmärtäkää ettemme enään kohtaa toisiamme; siinä tapauksessa annan teille tiedon…»
Rudin vaipui ajatuksiin, käänteli kirjettä käsissään, pisti sen tyynyn alle, riisuutui ja panihe sänkyyn, mutta ei pitkiin aikoihin nukkunut, vaan makasi herkkää unta, ja heräsi ennen kello viittä.
Avdjuhinin lampi, jonka luona Natalia oli määrännyt kohtaavansa Rudinin, ei itse asiassa enään ollut lampi. Noin kolmekymmentä vuotta sitte oli siitä särkynyt pato, jonka jälkeen se oli heitetty hoitamatta. Ainoastaan syvänteen tasaisesta, sileästä pohjasta, jota aina peitti runsas lima, ja padon jätteistä saattoi huomata, että tässä kerran oli ollut lampi. Siinä oli myöskin ollut talo, mutta se oli aikoja sitte hävinnyt. Kaksi jättiläiskokoista petäjää oli jäänyt osoittamaan sen sijaa; ainainen tuuli humisi, synkästi soitellen, niiden korkeissa, vihriöissä oksissa… Kansan kesken kulki salaperäisiä huhuja jostakin hirmutyöstä, joka muka olisi tapahtunut juuri niiden juurella; jopa huhuttiin sitäkin, ettei kumpikaan niistä kaadu tuottamatta kuolemaa jollekin olennolle; siinä olisi muka muinoin seisonut kolmaskin petäjä, joka kaatui myrskyssä ja musersi allensa tytön. Koko seutu vanhan lammin ympärillä pidettiin saastaisena; yksin aurinkoisinakin päivinä se tuntui paljaalta, tyhjältä, autiolta ja kurjalta — ja surkeutta lisäsi vielä likeinen, aikoja sitte kuollut ja kuihtunut, raihnas tammimetsä. Suunnattomien puiden rungot kohosivat alakuloisina haamuina juurella kasvavasta pensaikosta. Surullista oli niitä katsella: oli ikäänkuin häijyt ukot olisivat kokoontuneet tekemään pahoja päätöksiä. Syrjempänä luikerteli kaitainen, tuskin käytetty polku. Yleensä ei kukaan ilman varsinaista asiaa kulkenut Avdjuhinin lammin ohi. Tahallaan Natalia oli valinnut tuon yksinäisen paikan. Darja Mihailovnan talolta oli sinne noin puoli virstaa.
Aurinko oli jo aikoja sitte noussut, kun Rudin tuli Avdjuhinin lammille; mutta ei ollut aamu iloisa. Tasaisessa, maidonkarvaisessa pilvessä oli koko taivas; vinkuen, viheltäen, ajoi tuuli raivoisasti hattaroita. Rudin alkoi kävellä edestakaisin padon vartta, jolla kasvoi tarttuvia takkiaisia ja mustuneita nokkosia. Hän oli levoton. Nämät kohtaamiset, nämät uudet vaikutukset täyttivät hänen mielensä, varsinkin eilisen kirjeen jälkeen. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki likenee ja salaa hän hengessään sitä kammoi, vaikkei tuota olisi saattanut aavistaa kukaan, joka vain näki millä täydellisellä päättäväisyydellä hän laski käsivarret ristiin rinnalleen ja silmäili ympärilleen. Pigasov ei suotta ollut häntä verrannut kiinalaiseen epäjumalankuvaan, jonka pään paino voittaa muun ruumiin. Mutta vaikea on ihmisen päättää pelkällä päällään, vaikka se olisikin väkevä pää, mitä koko hänen olennossaan liikkuu… Viisas, teräväjärkinen Rudin ei voinut päättää rakastiko hän Nataliaa, ikävöikö hän, tulisiko hän kärsimään sanottuaan hänelle jäähyväiset. Minkätähden hän ei edes koettanut näytellä Loblasia — hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei hän sitä koettanut — ja siten häirinnyt tyttöraukan rauhaa? Minkätähden hän häntä odotti salaisella pelvolla? Siihen ei löydy kuin yksi ainoa vastaus, se että intohimottomat ihmiset helposti viehättyvät.
Hän asteli pitkin padon vartta ja Natalia kiiruhti hänen luoksensa suoraan vainion poikki, märän heinän läpi.