— Neiti! neiti! jalkanne kastuvat, sanoi Mascha, hänen palvelustyttönsä, joka tuskin saattoi häntä seurata.
Natalia ei häntä kuunnellut. Sivulle vilkaisematta riensi hän eteenpäin.
— Voi, kunhan eivät meitä näkisi, toisti Mascha. — Kummallista, että pääsimme talosta. Ettei mamsseli herännyt… Onneksi ei enään ole pitkä matka… Voi, tuollahan hän jo odottaa, lisäsi hän äkkiä nähdessään Rudinin komean muodon kaunistamassa padon viertä: — mutta mitä hän tuossa kummulla seisoo — menisipä mieluummin laaksoon.
— Odota tässä petäjien luona, Mascha, mutisi Natalia kiirehtien lammille.
Rudin likeni häntä ja seisahtui hämmästyneenä. Natalian kasvoissa oli ilme, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, huulet kokoonpuserretut; silmät tuijottivat suoraan, ankarasti.
— Dmitri Nikolaitsch, alkoi hän: — meillä ei ole aikaa kadotettavana. Tulin viideksi minuutiksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että äiti tietää kaikki. Herra Pandalevski näki meidät toissapäivänä ja kertoi kohtaamisemme. Hän on koko ajan vahtinut meitä ja puhunut äidille. Äiti kutsutti minut eilen luoksensa.
— Voi Jumala! huudahti Rudin: — tämähän on kamalaa… Mitä äitinne sanoi?
— Hän ei minulle suuttunut, ei minua sadatellut, moitti vain kevytmielisyydestäni.
— Vain?
— Niin. Ja sanoi, että hän mieluummin suo näkevänsä minut kuolleena kuin teidän vaimonanne.