— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kyllä; sitte hän lisäsi, ettette ollenkaan tahdo mennä naimisiin kanssani, että ainoastaan ajan kuluksi olette minua hakkaellut, ja sitä hän ei olisi teistä uskonut; että se itse asiassa on hänen syynsä: miksihän salli minun niin paljon seurustella kanssanne… että hän luottaa kunniantuntooni, että menettelyni suuresti on häntä kummastuttanut… enkä edes muista kaikkia mitä hän minulle sanoi.
Natalia lausui tuon omituisen yksitoikkoisella, soinnuttomalla äänellä.
— Entä mitä te, Natalia Aleksejevna, vastasitte hänelle? kysyi Rudin.
— Mitäkö hänelle vastasin? toisti Natalia… Mitä te sitte nyt aiotte tehdä?
— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! äänteli Rudin: — tämä on kauheaa! Heti ja äkkiarvaamatta tälläinen isku!… Vai suuttui teidän äitinne niin kovasti?
— Niin… niin, hän ei enään tahdo kuulla teistä mitään.
— Tämähän on kamalaa! Siis ei ole enään mitään toivoa?
— Ei mitään.
— Minkätähden meille koko tämä onnettomuus! Ah tuo alhainen Pandalevski!… Kysytte minulta, Natalia Aleksejevna, mitä aion tehdä? Päässäni pyörii — en voi päättää mitään… Tunnen vain onnettomuuteni… ihmettelen kuinka te voitte säilyttää kylmäverisyytenne!…