— Tanja, — huudahti hän; — jos tietäisit, kuinka raskasta minun on nähdä sinua tuossa tilassa, kuinka minua hirvittää, ajatellessani, että minä, juuri minä!… Sydämmeni on revitty rikki; min'en tunne omaa itseänikään; minä olen kadottanut itseni ja sinut ja kaikki… Kaikki on raunioina, Tanja, kaikki! Olisinko niinä voinut aavistaakaan, että minä… minä olen saattanut sinulle tämän iskun, sinulle, parhaimmalle ystävälleni, suojelus-enkelilleni!… Olisinko voinut aavistaa, että tällä tavoin toisemme kohtaamme ja vietämme sellaisen päivän kuin eilinen!
Tatjana yritti nousta, lähteäkseen pois, mutta Litvinow pidätti hänet hänen vaatteensa liepeestä.
— Ei! Kuule minua vielä hetkinen! Sinä näet minut polvillani edessäsi, mutta en minä ole tullut pyytämään anteeksi, — sinä et voi etkä saakaan minulle anteeksi antaa, — tulin sanomaan sinulle, että sinun ystäväsi on hukassa, että hän on vajoamassa pohjattomaan kuiluun eikä tahdo raastaa sinua mukaansa… Pelastaa minua… ei! Et edes sinäkään voi minua pelastaa. Minä itse sysäisin kätesi pois… Minä olen hukassa, Tanja, auttamattomasti hukassa.
Tatjana katsahti Litvinowiin.
— Tekö hukassa! — virkkoi hän, niinkuin ei olisi häntä täysin ymmärtänyt. — Tekö hukassa?
— Niin, Tanja, hukassa minä olen. Kaikki, mitä minulla ennen oli, kaikki, mikä oli kallista minulle, kaikki, mitä varten minä elin, — kaikki on minulta mennyt. Kaikki on kukistettu, hajoitettu, enkä tiedä, mikä kohtalo minua odottaa. Sinä sanoit äsken, ett'en sinua enää rakasta. Ei se niin ole, Tanja; minä en ole lakannut sinua rakastamasta, mutta toinen, hirmuinen, vastustamaton tunne on hyökännyt minuun, vallannut minut. Minä tein vastarintaa viimeisiin asti…
Tatjana nousi; hänen kulmansa rypistyivät; kalpeat kasvot synkistyivät.
Litvinow nousi hänkin.
— Te rakastatte toista naista, — lausui Tanja, — ja minä arvaan, kuka se on… Me kohtasimme hänet eilen, kohtasimmehan? No niin! Minä tiedän, mitä minun nyt on tekeminen. Koska te itsekin sanoitte, että tämä tunne on teissä järkähtämätön… Tatjana pysähtyi tuokioksi: (kenties hän vielä toivoi, ett'ei Litvinow jätä vastaamatta tähän viimeiseen sanaan, mutta toinen oli ääneti), — niin ei minulla ole muuta jäljellä kuin päästää teidät… lupauksestanne.
Litvinow painoi päänsä alas, ikäänkuin nöyrästi vastaan-ottaen ansaitsemansa iskun.
— Teillä on oikeus olla minulle vihoissanne, — virkkoi Litvinow, — teillä on täysi oikeus moittia minua pelkurimaisuudesta… petoksesta.