— Mitenkä teistä, juuri teistä, on saattanut tulla Irina Pavlovnan ystävä?
Potugin loi silmäyksen omaan itseensä.
— Minun ulkonaiseen ihmiseeni ja minun yhteiskunnalliseen asemaani nähden se onkin varsin vähän todennäköisiä, mutta tiedättehän te, mitä jo Shakespeare sanoi: "Horatio, taivaassa ja maassa on paljo" ja niin edespäin. Ei elämä leikkiä laske. Ja esimerkiksi tällainen vastaus: Tuossa kasvaa puu; tuulta ei tunnu. Milläs tavoin alemman oksan lehti koskettaa ylempänsä lehtiä? Ei millään, mutta tuli myrsky ja myllersi kaikki, — silloin nuo lehdetkin yhtyivät.
— Vai niin! On siis ollut myrskyjä?
— Tietty se! Kukapa se elämässään myrskyt vältti? Mutta pannaanpas nyt filosofiat syrjään. Jo olisi aika lähteä.
Litvinow epäili vieläkin.
— Mutta hyväinen aika! — huudahti Potugin koomillisesti. — Minkälaisia ne ovatkaan, nämä nykyiset nuoret herrat! Mitä ihanin rouva kutsuu heitä tykönsä, panee airuet ja muut sanansaattajat heitä noutamaan, ja he vielä virnuilevat! Jo minua hävettäisi, jo vainenkin hävettäisi. Kas tässä on teidän hattunne. Ottakaa se ja "vorwärts!", niinkuin sanovat ystävämme Saksalaiset, tulinen väki.
Litvinow seisoi vielä kotvan aikaa neuvotonna, mutia loppujen lopuksi hän otti halliinsa ja läksi Potuginin kanssa ulos.
X.
He saapuivat yhteen Badenin parhaimmista hotelleista ja kysyivät kenraalitar Ratmirowia. Ovenvartija tiedusti ensin heidän nimeänsä, vastasi sitten heti, että "die Frau Fürstin ist zu Hause"[69] ja itse saattoi heidät portaita ylös, itse koputti oveen ja ilmoitti heidän tulonsa. "Die Frau Fürstin" otti heidät heti vastaan; hän oli yksin: hänen miehensä oli lähtenyt Karlsruheen, kohtaamaan jotakin matkoilla olevaa korkeata virkamiestä, "maan mahtavia".