Litvinow ajatteli itsekseen: "Olkoon menneeksi! Suoritetaan sekin tehtävä, kun aikaa on."
Bambajew tarttui hänen käsivarteensa, mutta ennenkuin he kääntyivät kahvilaan päin, viittasi hän sormellaan Isabellalle, Jockey-Club'in tunnetulle kukkainmyöjälle: hänen pisti näet päähän ostaa häneltä buketti. Mutta aristokraattinen kukatar ei liikahtanutkaan, ja mitäpä tuommoinen herra, ilman sormikkaita, täpläisessä plyysitakissa, kirjavassa kaulahuivissa ja länttäsaappaissa olisi saanut häntä tykönsä tulemaan! Ei hän ollut tuota herraa nähnyt Parisissakaan. Silloin viittasi häntä vuoroonsa Voroshilow. Kukatar tuli, Voroshilow valitsi hänen koristaan pikkuisen orvokkivihkon ja viskasi hänelle guldenin. Hän luuli tytön hyvinkin hämmästyvän hänen anteliaisuuttaan, mutta toinen ei edes väräyttänyt silmäänsäkään; herrain mentyä ohitse, rypisti vain huulensa ylenkatseellisesti. Voroshilowäilla oli yllään hyvin keikarimainen, oikeinpa valiopuku, mutta parisittaren kokenut silmä huomasi pukutavasta, liikkeistä, itse käynnistä, jossa oli jälkiä jo varhaisesta sotilaallisesta oikomisesta, että siitä puuttui tuo oikea, täysiverinen "chic".
Tultuaan Weberin kahvilan pääsaliin ja tilattuansa päivällisen, istahtivat tuttavukset pöytään ja rupesivat pakinoimaan. Bambajew puheli innokkaasti ja kovalla äänellä Gubarewin suuresta merkityksestä, mutta pian hän vaikeni, kävi ruokiin käsiksi ja tyhjensi lasin toisensa perästä, aina väliin huoata pullauttaen. Voroshilow ei juonut eikä syönyt kuin vähäsen, ikäänkuin eten kehaten, kysäsi sitten, mitä Litvinow tutkii, ja alkoi sitten esiintuoda mielipiteitään… vähemmin näistä opinnoista semmoisinaan kuin kaikellaisista "seikoista" yleensä… äkkiä hän vilkastui, sai vauhtia ja läksi nyt kiitämään kuin hyväkin pekuna, sujuvasti ja täyteläisesti tuoden esiin jok'ainoan tavun, jokaisen äänteen, kuni uhkea kadetti päästäintutkinnossa, ja kovasti, vaikka tarpeettomasti viittoen käsillään. Hetki hetkeltä hän yltyi yhä puheliaammaksi, yhä rohkeammaksi, varsinkin kun ei kukaan häntä keskeyttänyt: tuntui kuin olisi hän mitä luentoa pitänyt tai väitöskirjaa puolustanut. Ja nyt hänen kieleltään läksi tulvana tulemaan uusimpain oppineitten nimiä, syntymä- tai kuolinvuosien kanssa, vasta ilmestyneiden broshyyrien nimiä, ylipäänsä nimiä, nimiä, nimiä, ja siitä näytti hän itse olevan peräti hyvillään, päättäen hänen hehkuvista katseistaan. Voroshilow halveksi ilmeisesti kaikkea, mikä vanhaa oli: sivistyksestä oli pelkkä kerma hänelle otollista, ainoastaan uuden uutukaisin, huipummaisin tieteen kanta hänelle kelpasi. Mainita edes ohimennen, vaikkapa syyttä suottakin, jonkun tohtori Sauerbengelin teos Pennsylvanian vankiloista tai "Asiatic Journal'in" eilinen kirjoitus Védoista ja Puránoista (hän lausuikin ihan "Dshörnel", vaikk'ei tietysti osannutkaan englanninkieltä), — se tuotti hänelle todellista mielihyvää ja nautintoa. Litvinow kuunteli häntä kuuntelemistaan, mutta ei voinut millään tavoin päästä perille, mikä hänen erikois-alansa oikeastaan oli. Väliin haastoi Voroshilow kelttiläisen heimon merkityksestä historiassa, väliin hänet äkkiä lennätti muinaiseen aikaan, ja hän pohti kysymystä aiginalaisesta marmorista ja puheli ponnistellen Feidiaan edellä-kävijästä, Onálas nimisestä kuvanveistäjästä, vaikka se hänellä muuttuikin Jonataniksi, jotenka hänen puheluunsa tuli osaksi raamatun-omaista osaksi amerikalaisla tunnelmaa. Välistä hän äkkiä keikahti valtiotalouteen, ja silloin oli Bastiat hänen mielestään pöllö ja pölkkypää, samanlainen kuin Adam Smith ja kaikki fysiocraatit. — "Fysiokraatit!" toisti Bambajew hiljakseen… "Aristokraatit, vai?" Muun muassa sai Voroshilow hämmästyksen ilmeen lehahtamaan samaisen Bambajewin kasvoille, sanoen ohimennen ja huolettomasti, että Macaulay oli vanhettunut kirjailija, jonka muut ovat jo jättäneet jälkeensä. Mitä taas Gneisliin ja Riehliin tulee, niin sellaisia nimiä maksaa vaan mainita. Niin arveli Voroshilow ja kohautti olkapäitään. Bambajew kohautti hänkin.
— Ja kaikki tämä yhteen menoon, ilman mitään aihetta, vieraitten seurassa, kahvilassa! — mietiskeli Litvinow, katsellen uuden tuttavansa vaaleita hivuksia, kirkkaita silmiä ja valkoisia hampaita (varsinkin hämmästyttivät häntä nuo suuret hampaat, valkoiset kuin sokuri, ja vielä nuo kädet, jotka viuhtoivat niin tolkuttomasti.) — Eikä edes myhähdäkään… Lienee sentään kelpo poika, mutta peräti kokematon.
Voroshilow talttui vihdoinkin. Hänen äänensä, heleän kimeä ja käheä kuin kukonpoikasen, oli mennyt hieman sorroksiin… Samassa rupesi Bambajew lausumaan runoa ja oli taaskin tillahtaa itkemään. Tämä käsitettiin jonkunlaisena skandaalina läheisessä pöydässä, jossa istui muuan englantilainen perhe, ja synnytti hihitystä toisessa, jossa oli aterioimassa kahden lorellin kanssa joku elähtänyt poikanen, punasinerväinen perukki päässä.
Passari toi laskun. Tuttavuksel maksoivat.
— Kas niin! — huudahti Bambajew, nousta jyristen pöydästä. — Nyt kupponen kahvia ja mars!
Ovessa hän vielä seisahtui ja melkein riemuissaan osoittaen pehmeällä, punaisella kädellään Voroshilowia ja Litvinowia, virkkoi:
— Kas tuommoista se sentään on, se meidän Venäjä!… Eikös kelpaa?
— Venäjä vainenkin, — ajatteli Litvinow.