— Oletteko saanut pahoja sanomia? Onko joku onnettomuus tapahtunut?
Puhukaa, puhukaa!
Litvinow katsahti vuoroonsa Irinaan.
— En ole saanut pahoja sanomia — virkkoi hän, ei ilman ponnistusta, — mutta onnettomuus on todella tapahtunut, suuri onnettomuus… ja se se minut toikin teidän luoksenne.
— Mikä onnettomuus?
— Se… että…
Litvinow yritti jatkaa… mutta ei voinut. Kätensä hän vaan puristi niin lujasti yhteen, että sormet rusahtivat. Irina kumartui eteenpäin ja näytti kivettyneeltä.
— Voi! Minä rakastan teitä! — riuhtasihe viimein koleana voivotuksena Litvinowin rinnasta. Hän käänsi päänsä toisaanne, ikäänkuin olisi tahtonut kätkeä kasvonsa.
— Mitenkä, Grigori Mihailitsh!? Tekö… — Ei Irinakaan saanut sen enempää sanotuksi. Hän heittäytyi nojatuolin selkämystä vasten ja nosti molemmat kädet silmilleen… Te… rakastatte minua, niinkö?
— Niin… niin… niin — toisti Litvinow raivokkaasti, yhä enemmän kääntäen päätään toisaalle.
Kaikki vaikeni huoneessa. Sisään lentänyt perhonen räpisteli vapisevilla siivillään uutimien ja akkunan välissä.