— Jyrkkä pitää tehdä loppu! — ajatteli hän. — Mitäpä sitä huomiseksi jättää?
Senjälkeen pistäytyi hän pelisaliin, katsahti tympeällä uteliaisuudella paria kolmea peluria kasvoihin, huomasi kaukaa Bindasowin inhottavan niskan ja Pishtshalkinin nuhteettomat kasvot, seisoi kotvasen aikaa pylväskäytävässä ja läksi sitten verkalleen kulkemaan Irinan luokse.
Se ei ollut äkillistä, tahdotonta intoilemista, joka ohjasi hänen askeleitansa Irinan luo. Päätettyään matkustaa pois, päätti hän myös täyttää antamansa lupauksen ja kohdata häntä vielä kerran.
Hän astui hotelliin, ovenvartijan huomaamatta, ja nousi portaita ylös, tapaamatta ketään. Koputtamatta sysäsi hän oven koneen-omaisesti auki ja astui huoneesen. Siellä istui Irina samassa nojatuolissa, samassa puvussa, samassa asennossa kuin kolme tuntia sitten… Nähtävästi ei hän ollut liikahtanutkaan.
Hän nosti verkalleen päätään. Huomattuaan Litvinowin, hän hätkähti ja tarttui kiinni tuolin nojiin.
— Te säikäytitte minut, — virkkoi hän hiljaa.
Litvinow katseli häntä äänettömällä kummastuksella. Ilme Irinan kasvoissa, sammuneessa katseessa hämmästytti häntä.
Irina myhähti väkinäisesti ja korjasi hajaantunutta tukkaansa.
— Ei se tee mitään… minä en tiedä todellakaan… minä taisin tässä nukahtaa…
— Suokaa anteeksi, Irina Pavlovna — puhui Litvinow — minä astuin sisään ilmoittamatta… Minä tahdoin täyttää sen, mitä te suvaitsitte minulta vaatia. Ja koska minä tänään matkustan…