— Kelle mitenkin, Irina Pavlovna.
Irina vaikeni jälleen, ikäänkuin miettien jotain.
— Te olette todistanut minulle ystävyytenne, tulemalla tänne, — virkkoi hän viimein. — Kiitos. Ja yleensä hyväksyn minä teidän aikomuksenne saattaa kaikki loppuun niin pian kuin mahdollista… sillä jokainen viivytys… sillä… sillä minä, se juuri, jota te moititte koketiksi, sanoitte näyttelijäksi… niinhän te, muistaakseni, sanoitte…
Irina nousi äkisti, istahti toiseen nojatuoliin ja painoi päänsä ja kätensä pöydän laitaan…
— Sillä minä rakastan teitä… — kuiskasi hän kokoonpuristettujen sormiensa välitse.
Litvinow horjahti, niinkuin olisi saanut sysäyksen rintaansa. Tuskaisena käänsi Irina päänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hänkin tahtonut vuorostaan kätkeä kasvonsa häneltä, ja painoi ne pöytään.
— Niin… minä rakastan teitä… minä rakastan teitä… ja te tiedätte sen.
— Minäkö? Minäkö tiedän sen? — virkkoi viimein Litvinow. — Minäkö?
— Nyt te huomaatte, — jatkoi Irina — että teidän todellakin pitää matkustaa pois, viipymättä… minä… me… emme saa viivytellä. Se olisi vaarallista, se olisi hirveätä… Hyvästi! — lisäsi hän, kavahtaen ylös. — Hyvästi!
Hän astui muutaman askeleen kabinetin ovea kohti, pani käden selkänsä taakse ja teki sillä kiireisen liikkeen ilmassa, ikäänkuin olisi tahtonut vastaan-ottaa ja puristaa Litvinowin kättä. Mutta Litvinow seisoi taampana, kuni huumautunut…. Vielä kerran virkkoi Irina: "hyvästi, älkää unohtako!" ja syöksi sitten huoneesta, taakseen katsahtamatta.