— Puhukaa, puhukaa! Mitä joutavia! — keskeytti hänet Bismjonkov.
Liisa puristi hänen kättään.
— Olette kovin hyvä, Bismjonkov, — jatkoi Liisa: — olette hyvä kuin enkeli. Minkä sille voi! Tunnen, että hautaani saakka tulen häntä rakastamaan. Olen hänelle antanut anteeksi, olen kiitollinen hänelle. Suokoon Jumala hänelle onnea! Suokoon Jumala hänelle vaimon hänen mielensä mukaan!
Ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
— Jospa hän vain ei unhottaisi minua, jospa hän toisinaan edes muistaisi Liisaansa, lähtekäämme, — lisäsi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen.
Bismjonkov nosti hänen kätensä huulilleen.
— Minä tiedän, — puhui Liisa vielä innokkaasti — kaikki syyttävät minua, heittävät minua kivillä. Mutta heittäkööt! En kuitenkaan vaihtaisi onnettomuuttani heidän onneensa… en, en! Hän ei kauan minua rakastanut, mutta rakasti kuitenkin! Ei hän koskaan minua pettänyt; ei hän puhunut minulle, että tulisin hänen vaimokseen, enkä itsekään sitä koskaan ajatellut. Isä raukka vain toivoi. Enkä minä nytkään ole ihan onneton: minulla on jäljellä muisto ja olkoot seuraukset kuinka hirveät tahansa… Täällä on niin kuuma … Täällä näin hänet viimeisen kerran… Mennään ulos ilmaan!
He nousivat. Ehdin tuskin hypähtää syrjään ja piilottautua ison lehmuksen taakse. He tulivat ulos huvimajasta ja, mikäli askeleista saatoin päättää, poistuivat metsikköön. En tiedä, kuinka kauan siinä seisoin hievahtamatta paikaltani, mielettömään neuvottomuuteen vajonneena, kun yhtäkkiä jälleen kuului askeleita! Minä hätkähdin ja kurkistin varovasti piilopaikastani. Bismjonkov ja Liisa palasivat samaa tietä takaisin. Molemmat olivat kovin kuohuksissaan, varsinkin Bismjonkov. Näytti kuin hän olisi itkenyt. Liisa pysähtyi, katsahti häneen ja lausui selvästi seuraavat sanat: »Minä suostun, Bismjonkov. En suostuisi, jos vain tahtoisitte pelastaa minut, saattaa minut kirotusta asemastani; mutta te rakastatte minua, te tiedätte kaikki — ja rakastatte minua: en koskaan löydä luotettavampaa, uskollisempaa ystävää. Minä suostun rupeamaan vaimoksenne.»
Bismjonkov suuteli hänen kättään: hän hymähti hänelle surumielisesti ja lähti kotiaan. Bismjonkov riensi tiheikköön päin ja minä palasin kotiin. Koska Bismjonkov luultavasti oli sanonut Liisalle juuri saman, mitä minä olin aikonut hänelle sanoa ja koska Liisa vastasi hänelle juuri sen, mitä minä olin toivonut saavani kuulla häneltä, niin ei minulla ollut enää mitään tehtävää. Kahden viikon kuluttua meni hän naimisiin. Herra ja rouva Oshogin olivat tyytyväisiä, minkä sulhasen Liisa saikin.
No, sanokaahan, enkö nyt sitte olekin tarpeeton ihminen? Enkö koko tässä jutussa näytellyt tarpeettoman ihmisen osaa? Ruhtinaan osasta ei maksa puhuakaan; Bismjonkovin osa on myöskin käsitettävissä… Mutta minä? Mitäs varten niinä siihen jouduin… Mikä typerä viidespyörä rattaissa! Voi, kuinka tuntuukin katkeralta minusta!… Mutta vielä päivä, toinen, ja sitte ei ole enää katkeraa eikä makeaa.