— En luule, Jelisaveta Kirillovna!
Liisa oli vaiti.
— Ja mitäpä hän oikeastaan kirjoittaisikaan? Hän sanoi minulle kaikki jo ensimäisessä kirjeessään. En voinut tulla hänen vaimokseen, mutta minä olin onnellinen… vähän aikaa… olin onnellinen.
Bismjonkov loi katseensa maahan.
— Voi, — jatkoi Liisa vilkkaasti: — jospa tietäisitte, kuinka tuo Tshulkaturin minua inhottaa… Minusta yhä näyttää, kuin näkisin sen miehen käsillä… hänen vertaan. (Selkääni karmi ra'osta kurkistaessani.) Muuten, — lisäsi hän miettiväisenä, — kuka sen tietää, ehkä ilman tuota kaksintaistelua… Voi, kun minä näin hänet haavoitettuna, niin minä heti tunsin, että olin hänen omansa kokonaan.
— Tshulkaturin rakastaa teitä, — huomautti Bismjonkov.
— Mitä minä siitä? Niinkuin minä kenenkään rakkautta kaipaisin?!…
Hän keskeytti puheensa ja jatkoi sitte verkalleen: — paitsi teidän.
Niin, ystäväni, teidän rakkauttanne minä tarvitsen: ilman teitä olisin
hukassa. Te olette auttanut minua kestämään kauheita hetkiä…
Hän vaikeni… Bismjonkov alkoi isän hellyydellä silitellä hänen kättään.
— Minkä sille voi, minkä sille voi, Jelisaveta Kirillovna! — toisti hän moneen kertaan.
— Nytkin, — lausui Liisa kumealla äänellä: — kuolisin ilman teitä. Te yksin ylläpidätte voimiani; sitä paitsi muistutatte minulle hänestä… Tehän kaikki tiesitte. Muistatteko, kuinka kaunis hän oli sinä päivänä… Mutta antakaa anteeksi minulle: teidän varmaan on vaikea…