Seuraavana päivänä menin Oshoginin luo. Likinäköinen lakeija hyppäsi, minun tullessani, salaman nopeudella penkiltään; minä käskin ilmoittamaan tulostani; lakeija juoksi sisään ja palasi oitis: tehkää niin hyvin, sanoi, käskettiin pyytämään sisään. Minä astuin Kiril Matvejitshin työhuoneeseen… Huomiseksi.
30 p. maaliskuuta. Pakkanen.
Minä siis astuin Kirii Matvejitshin työhuoneeseen. Maksaisin paljon sille, joka voisi näyttää minulle, minkälaiset omat kasvoni olivat sillä hetkellä, kun tuo arvoisa virkamies, nopeasti kääriytyen kotikauhtanaansa, astui luokseni kädet ojossa. Minusta varmaankin tuulahtamalla tuulahti hiljaista riemua, alentuvaista myötätuntoa ja ääretöntä jalomielisyyttä… Tunsin olevani jonkinlainen Scipio africanus. Oshogin oli silminnähtävästi hämillään ja suruissaan, karttoi minun katsettani ja poljeskeli paikallaan. Minä myöskin huomasin, että hän puhui omituisen luonnottomasti ja ylimalkaan lausui ajatuksensa sangen epämääräisesti. Epämääräisesti, vaikka innokkaasti pyysi hän minulta anteeksi, epämääräisesti mainitsi vieraan poislähdöstä, lisäten siihen joitakin yleisiä ja epämääräisiä huomautuksia maallisen onnen petollisuudesta ja horjuvaisuudesta ja yhtäkkiä, huomattuaan silmissään kyyneleen, pisti kiireesti nuuskaa nenäänsä, luultavasti, viedäkseen minut harhaan siihen syyhyn nähden, joka oli nostanut vedet hänen silmiinsä… Hän käytti venäläistä viheliäistä nuuskaa, joka, kuten tunnettu, saa vanhojenkin nuuskamiehien silmiin kyyneleet, joiden läpi ihmissilmä muutaman minuutin ajan näyttää tylsältä ja järjettömältä. Minä käyttäydyin tietysti ukon kanssa hyvin varovasti, tiedustelin hänen puolisonsa ja tyttärensä terveyttä ja käänsin oitis ja sukkelasti puheen mieltäkiinnittävään vuoroviljelyskysymykseen. Olin puettu kuin tavallisesti, mutta hiljaisen soveliaisuuden ja nöyrän alentuvaisuuden tunne, joka täytti mieleni, antoi minulle juhlallisen ja virkeän mielialan aivan kuin päälläni olisi ollut valkoinen liivi ja kaulassa valkoinen huivi. Yksi asia vain minua vaivasi: ajatus siitä, kuinka kohtaisin Liisan… Vihdoin Oshogin itse esitti minulle, että veisi minut vaimonsa, luo. Tämä hyvä, mutta typerä nainen joutui minut nähdessään, ensin kauheasti hämille, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet kauan pysymään samassa vaikutelmassa ja siksi hän pian tyyntyi. Vihdoin näin Liisankin… Hän astui huoneeseen..
Minä odotin näkeväni hänet häpeissään, katuvana syntisenä ja edeltäpäin jo annoin kasvoilleni mitä ystävällisimmän, rohkaisevan ilmeen… Miksikä valehtelisin? Minä todellakin rakastin häntä ja himoitsin onnea saada antaa hänelle anteeksi, ojentaa hänelle käteni; mutta suureksi ihmeekseni hän, vastaukseksi syvään kumarrukseeni, kylmästi naurahti, lausui välinpitämättömästi: »tekö, vai, täällä olette?» ja kääntyi oitis pois minusta. Tosin hänen naurunsa tuntui väkinäiseltä ja joka tapauksessa soveltui huonosti hänen hirveästi laihtuneille kasvoilleen, mutta kuitenkaan en odottanut sellaista vastaanottoa… Ihmeissäni katselin häntä: kuinka olikaan hän muuttunut! Entisen lapsen ja tämän naisen välillä ei ollut mitään yhteistä. Hän oli ikäänkuin kasvanut, suoristunut, kaikki hänen kasvojensa piirteet, varsinkin huulet, olivat tulleet ikäänkuin jyrkemmiksi, katse oli käynyt syvemmäksi, varmemmaksi ja tummemmaksi. Istuin Oshoginin talossa päivälliseen asti; Liisa aika ajoin nousi paikaltaan, meni pois huoneesta ja palasi jälleen, vastasi levollisesti kysymyksiin ja tahallaan ei kääntänyt huomiota minuun. Hän tahtoi, minä näin sen, antaa minun tuntea, etten ansainnut hänen vihaansakaan, vaikka vähällä olin tappaa hänen rakastettunsa. Vihdoin kadotin kärsivällisyyteni: myrkyllinen vihjaus pääsi minun huuliltani… Hän säpsähti, katsahti pikaisesti minuun, nousi ja mennen ikkunan luo, lausui hieman väräjävällä äänellä: »voitte puhua mitä tahansa, mutta tietäkää, että minä sitä miestä rakastan ja tulen aina rakastamaan enkä vähääkään pidä häntä minuun nähden syyllisenä, päinvastoin»… Hänen äänensä helähti, hän keskeytti puheensa… tahtoi hillitä itsensä, vaan ei voinut, kyyneleet valahtivat hänen silmistään ja hän poistui huoneesta… Hänen vanhempansa hämmentyivät… minä ojensin heille käteni jäähyväisiksi, huo'ahdin, loin katseeni kohti korkeutta ja menin.
Olen liian heikko, aikaa minulla on enää jäljellä kovin vähän, en pysty enää yhtä tarkkaan kuvaamaan niitä monia uusia tuskallisia mietteitä, lujia päätöksiä ja muita n.k. sisällisen taistelun hedelmiä, jotka syntyivät minussa Oshoginien kanssa uudistamani tuttavuuden jälkeen. En epäillyt, että Liisa yhä vielä rakasti ja kauan tulisi rakastamaan ruhtinasta, mutta asianhaarain nöyryyttämänä ja itse nöyrtyneenä ihmisenä en enää haaveksinutkaan Liisan rakkaudesta: toivoin vain hänen ystävyyttään, halusin voittaa hänen luottamuksensa, hänen kunnioituksensa, joka, kokeneitten ihmisten sanojen mukaan, pidetään onnen luotettavimpana pohjana avioliitossa… Valitettavasti en ottanut huomioon erästä hyvin tärkeätä seikkaa, sitä, näet, että Liisa tuosta kaksintaistelupäivästä lähtien vihasi minua. Sen perille pääsin liian myöhään. Olin alkanut käydä niinkuin ennenkin Oshoginin talossa. Kiril Matvejitsh piti minua entistä parempana. Saatanpa otaksua, että hän silloin mielihyvällä olisi antanut tyttärensä minulle, vaikka en mikään kadehdittava sulhasmies ollutkaan: yleinen mielipide oli häntä ja Liisaa vastaan, minua taas ylisti pilviin saakka. Liisan käytös minua kohtaan ei vain muuttunut; hän vaikeni enimmäkseen, totteli, kun pyydettiin ruo'alle, ei osoittanut mitään ulkonaisia surun merkkejä, mutta siitä huolimatta suli kuin kynttilä. Kiril Matvejitshille täytyy antaa se tunnustus, että hän kohteli tytärtään kovin hellävaroen; hänen vaimonsa vain pöyhistelihe katsellessaan lapsiraukkaansa. Yhtä ihmistä ainoastaan Liisa ei vieronut, vaikk'ei hänen kanssaan paljoa puhellutkaan: se oli Bismjonkov. Herra ja rouva Oshogin sen sijaan kohtelivat häntä tylysti, jopa raa'astikin; mutta sittenkin kävi hän edelleen heillä aivan kuin ei olisi ollut huomaavinaan heidän epäsuosiotaan; he eivät voineet antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli ruvennut sekundantiksi. Minun kanssani Bismjonkov käyttäytyi hyvin kylmästi ja — kummallista kyllä — minä ikäänkuin pelkäsin häntä. Tätä kesti parin viikon ajan. Vihdoinkin, erään unettoman yön jälkeen, päätin keskustella Liisan kanssa, paljastaa hänelle sydämeni, sanoa hänelle, että, huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikista puheista ja juoruista, pidän itseni kovin onnellisena, jos hän suostuu tulemaan vaimokseni, antaa minulle jälleen luottamuksensa. Todellakaan en vain leikilläni kuvitellut, että osoitan hänelle, kuten kirjoissa sanotaan, tavatonta jalomielisyyden esimerkkiä ja että hän pelkästä hämmästyksestä suostuu tarjoumukseeni. Joka tapauksessa halusin selvittää välimme ja siten vihdoinkin päästä vapaaksi epävarmuudestani.
Oshoginin talon toisella puolella oli jotensakin iso puutarha, joka päättyi umpeen kasvaneeseen, ilman hoitoa jääneeseen lehmusmetsikköön. Tämän metsikön keskellä oli vanha, kiinalaiseen tyyliin rakennettu huvimaja; lauta-aita erotti puutarhan sinne vievästä yksinäisestä umpikujasta. Tässä puutarhassa Liisa istuskeli välistä tuntikaudet. Kiril Matvejitsh sen tiesi ja oli kieltänyt häntä häiritsemästä ja tarkastelemasta; vaimentukoon, muka, hänessä huoli. Kun ei häntä näkynyt talossa, ei tarvinnut muuta kuin soittaa ruoka-ajaksi portailta kelloa, niin hän oitis saapui aina sama itsepintainen äänettömyys huulilla ja silmissä, ja joku rutistettu lehti kädessä. Niinpä sitte kerran huomattuani, ettei hän ollut kotona, olin lähtevinäni pois, otin hyvästin Kiril Matvejitshilta, panin hatun päähäni ja astuin eteisestä pihalle, josta sitte menin kadulle, mutta oitis, tavattoman nopeasti, pujahdin takaisin portista ja keittiön ohitse puutarhaan. Onneksi ei kukaan minua huomannut. Kauan miettimättä riensin nopein askelin metsikköön. Edessäni käytävällä seisoi Liisa. Sydämeni alkoi kovasti sykkiä. Minä pysähdyin, huoahdin syvään ja yritin jo astua hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä, kääntymättä, nosti ylös kätensä ja alkoi kuunnella… Puitten takaa kujan puolelta kuului selvästi kaksi kolkutusta aivan kuin joku olisi koputtanut aitaan. Liisa löi kämmenensä yhteen, portti narahti pikkasen ja puitten peitosta tuli esille Bismjonkov. Minä piilouduin nopeasti erään puun taakse. Liisa kääntyi ääneti hänen puoleensa… Toinen otti ääneti hänet käsivarteensa ja molemmat lähtivät hiljakseen astumaan tietä myöten. Ihmeissäni katselin heidän jälkeensä. He pysähtyivät, silmäilivät ympärilleen, katosivat kotvaksi näkyvistäni pensaikkoon, ilmestyivät jälleen ja astuivat vihdoin huvimajaan. Tämä huvimaja oli pikkarainen pyöreä rakennus, jossa oli yksi ovi ja yksi ikkuna; keskellä seisoi yhdellä jalalla sammaltunut pöytä ja sivuilla, vähän matkan päässä kosteista ja tummentuneista seinistä, oli kaksi ränsistynyttä lautasohvaa. Siellä, kovin kuumina päivinä ja silloinkin vain kerran vuodessa, oli entisinä aikoina juotu teetä. Ovi ei sulkeutunut lainkaan, ikkunasta oli kehys ammoin jo irtaantunut ja riippui siinä yhdestä nurkasta viheliäisen näköisenä aivan kuin siipirikon linnun siipi. Minä hiivin huvimajan luo ja kurkistin varovasti ikkunan ra'osta. Liisa istui toisella penkillä, pää kumarassa; hänen oikea kätensä lepäsi hänen sylissään, vasenta piteli Bismjonkov molemmissa käsissään, katsellen myötätuntoisesti Liisaa silmiin.
— Kuinka te tänään jaksatte? — kysyi Bismjonkov Liisalta puoliääneen.
— Aina samoin, — vastasi tämä: — ei huonommin eikä paremmin. — Niin on tyhjää elämä, kauhean tyhjää! — lisäsi hän alakuloisesti luoden ylös silmänsä.
Bismjonkov ei vastannut mitään.
— Kuinka luulette, — jatkoi Liisa: — kirjoittaako hän minulle vielä kerran? —