Minun on suorastaan mahdotonta kuvata kärsimyksiäni tämän kaksintaistelun jälkeisenä iltana. Itserakkauteni kärsi tavattomasti. Eikä omatuntoni minua vaivannut, vaan tietoisuus typeryydestäni masensi mieleni kokonaan. »Itse annoin itselleni viimeisen ratkaisevan iskun!» toistin minä, harpaten pitkin askelin huoneessani. — »Ruhtinaan olen haavoittanut, mutta hän on antanut minulle anteeksi, ja Liisa on nyt hänen. Nyt ei mikään enää voi häntä pelastaa, pidättää kuilun partaalla.» Minä tiesin varsin hyvin, ettei kaksintaistelumme voinut pysyä salassa, vaikka ruhtinas sitä oli pyytänytkin; ainakaan Liisalta se ei jäisi salaisuudeksi. »Ruhtinas ei ole niin typerä», kuiskasin minä raivossani, — »ettei hän sitä käyttäisi hyväkseen…» Ja kuitenkin minä erehdyin: kaksintaistelu ja sen todellinen syy tuli koko kaupungin tietoon — seuraavana päivänä, luonnollisesti; mutta ruhtinas ei siitä kielitellyt, päinvastoin; kun hän, pää siteessä ja edeltäpäin keksitty tekosyy kielellään, tuli Liisan eteen, niin tämä jo tiesi kaikki… En osaa sanoa, Bismjonkovko sen ilmaisi vai oliko se muita teitä Liisan tietoon tullut. Muutenhan on mahdotontakin pikku kaupungissa pitää mitään salassa. Voitte kuvitella mielessänne, miten Liisa otti ruhtinaan vastaan, kuinka koko Oshoginin perhe otti hänet vastaan! Mitä minuun tulee, niin jouduin yht'äkkiä yleisen paheksumisen ja inhon esineeksi, hylkiöksi, hulluksi mustasukkaiseksi ja ihmissyöjäksi. Muutenkin harvat tuttavani kaikkosivat minusta niinkuin ruttotautisesta. Kaupungin viranomaiset kääntyivät heti ruhtinaan puoleen esittäen, että minua esimerkin vuoksi ankarasti rangaistaisiin; ainoastaan itse ruhtinaan hartaat ja hellittämättömät rukoukset saivat syrjäytetyksi henkeäni uhkaavan vaaran. Tuon miehen oli suotu joka tavalla nujertaa minut kokonaan. Jalomielisyydellään löi hän minut kuin kuoliaaksi. Sanomattakin on selvä, että Oshoginin talo oitis oli minulta suljettu. Kirii Matvejitsh lähetti minulle aivan yksinkertaisen lyijykynänikin, jonka olin heille unhottanut. Oikeastaan juuri hänen ei olisi pitänyt olla vihoissaan minulle. Minun, niinkuin kaupungissa sanottiin, »hullu» mustasukkaisuuteni selvitti, niin sanoakseni, ruhtinaan suhteet Liisaan. Häntä alkoivat itse Oshoginit ja muut asukkaat pitää miltei sulhasena. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt ruhtinaalle olla erittäin mieleen; Liisa häntä miellytti kovin, vaan tarkoitustensa perille ei hän silloin vielä ollut päässyt… Älykkään miehen täydellisellä nokkeluudella oli hän mukautunut uuteen asemaansa, oli oitis, niinkuin sanotaan, eläytynyt sen henkeen.
Entä minä!… Omasta puolestani ja tulevaisuuteeni nähden hylkäsin silloin kaikki. Kun kärsimykset saavuttavat semmoisen asteen, että koko sisäinen olemus alkaa saumoistaan särkyä, ei niiden enää pitäisi olla naurettavia, vaan — ei! Nauru seuraa kyyneleiden mukana loppuun, nääntymistilaan asti, siihen saakka, ettei enää voi vuodattaa kyyneleitä, jopa se kaikuu vielä silloinkin, kun kieli kangistuu ja itse vaikeroiminen menehtyy… Sen tähden, ensiksikin, koska en omissa silmissäni aio olla naurettava ja, toiseksi, koska olen kauheasti väsyksissä, jätän jatkon ja, jos Jumala suo, kertomukseni lopun seuraavaan päivään.
29 p. maaliskuuta. Pakastaa; eilen oli suoja.
Eilen en jaksanut jatkaa tätä päiväkirjaani, loioin vain enimmäksi osaksi vuoteellani ja tarinoin Terentjevnan kanssa. Siinä vielä nainen! Kuusikymmentä vuotta sitte kuoli hänen, ensimäinen sulhasensa ruttoon, kaikki hänen lapsensa ovat myöskin jo kuolleet, itse hän on anteeksiantamattoman vanha, juo teetä niin paljon kuin haluttaa, ei puutu ruokaa eikä vaatteita, vaan mistä luulette hänen koko eilisen päivän puhuneen? Kadehti, näet, sitä, että olin antanut eräälle vaivaiselle koinsyömän vanhan vaatekappaleen. Hän muka kun on minun emännöitsijäni, niin miks'en sitä hänelle antanut! Synti muka on, hän kun sillä lailla minua vaalii! Tuo armoton akka ihan jo kiusaa kuoliaaksi minut soimauksillaan…Vaan palatkaamme kertomukseeni.
Minä näin ollen kärsin kuin koira, jonka takaraajojen yli pyörä on kulkenut. Vasta silloin, vasta sen jälkeen, kun olin karkoitettu Oshoginin talosta, täydellisesti käsitin, kuinka paljon tyydytystä ihmisellä voi olla oman onnettomuutensa näkemisestä. Voi, ihmiset! Mitä viheliäisiä olettekaan!… Vaan jääköön järkeily!… Vietin päiväni ypöyksinäni ja ainoastaan syrjäteitä, mitä alhaisin keinoin, sain tietää, mitä Oshoginin talossa tehtiin, mitä teki ruhtinas: palvelijani, näet, tutustui hänen renkinsä vaimon tädin serkkuun. Tämä tuttavuus tuotti minulle jonkun verran helpotusta ja palvelijani saattoi, viittausteni ja lahjusteni avulla, arvata mistä hänen oli puhuttava herransa kanssa, vetäessään iltasin saappaat hänen jaloistaan. Toisinaan satuin tulemaan kadulla jotakin Oshoginin perheenjäsentä, Bismjonkovia tahi ruhtinasta vastaan… Ruhtinaalle ja Bismjonkoville nostin lakkia, vaan en puhellut heidän kanssaan.
Liisan näin kaikkiaan kolme kertaa: kerran hänen äitinsä kanssa eräässä muotiliikkeessä, toisen kerran avonaisissa vaunuissa hänen isänsä, äitinsä ja ruhtinaan seurassa, kolmannen kerran kirkossa. Tietysti en uskaltanut astua hänen luokseen ja katselin häntä vain etäältä. Muotiliikkeessä hän oli hyvin levoton, mutta iloinen… Hän tilasi jotakin itselleen ja innokkaasti valikoi nauhoja. Hänen äitinsä katseli häntä, kädet ristissä vatsansa päällä, nenä pystyssä ja huulillaan se typerä ja harras hymy, joka on sallittu vain lapseensa rakastuneelle äidille. Vaunuissa ruhtinaan seurassa taas Liisa… En unhota koskaan sitä kohtausta! Herra ja rouva Oshogin istuivat taka-istuimella, ruhtinas Liisan kanssa etupuolella. Liisa oli tavallista kalpeampi; hänen poskillaan hiukan vain punotti kaksi täplää. Hän oli puoleksi kääntynyt ruhtinaaseen päin; nojautuen suorassa olevaan oikeaan käteensä (vasemmassa oli hänellä päivän suoja) ja pää raukeasti kallellaan katsoi hän häntä suoraan kasvoihin ilmehikkäillä silmillään. Sillä hetkellä oli hän hänen kokonaan, luotti häneen täydellisesti. En ehtinyt hyvin tarkata ruhtinaan kasvoja, — koska vaunut kiitivät nopeasti ohi, — mutta minusta näytti, että hänkin oli syvän tunteen vallassa.
Kolmannen kerran näin Liisan kirkossa. Oli kulunut vain kymmenen päivää siitä, kun näin hänet vaunuissa ruhtinaan kanssa, ja kolme viikkoa kaksintaistelusta. Asia, jonka vuoksi ruhtinas oli tullut O…n kaupunkiin, oli suoritettu, mutta hän yhä vielä viivytteli lähtöään, ilmoittaen Pietariin sairastuneensa. Kaupungissa päivä päivältä odotettiin hänen ilmoittavan Kiril Matjveitshille julkisesti naima-aikomuksensa. Minä itsekin vain odotin tätä viimeistä iskua poistuakseni ainiaaksi. O…n kaupungista olin jo saanut kyllikseni. En voinut istua kotona ja aamusta iltaan maleksin kaupungin lähistöllä. Eräänä harmaana, rotusyisenä päivänä, kun palasin kävelyltäni, jonka sade keskeytti, poikkesin kirkkoon. Iltakirkko oli juuri alkanut, väkeä oli vähän; katsoin ympärilleni ja yht'äkkiä, erään ikkunan luota, äkkäsin tutut kasvojen piirteet. Ensiksi en niitä ottanut oikein tunteakseni: nuo kalpeat kasvot, tuo sammunut katse, nuo sisäänvajonneet posket — oliko siinä todellakin sama Liisa, jonka olin nähnyt kaksi viikkoa sitte? Viittaan kääriytyneenä, hatutta päin, sivulta leveästä ikkunasta lankeavan kylmän päivän juovan valossa katseli hän liikkumattomana alttaria kohti ja tuntui kuin hän olisi koonnut voimiaan rukoillakseen, vapautuakseen jostakin alakuloisesta mielentilasta. Punaposkinen, lihava kasakka keltaisine patruunineen rinnallaan seisoi hänen vieressään, kädet selän takana ja uneliaan neuvottomana silmäillen neitiään. Minä hätkähdin ja ai'oin mennä hänen luokseen, mutta pysähdyin. Kiusallinen tunne ahdisti rintaani. Iltakirkon loppuun asti Liisa ei liikahtanut paikaltaan. Väki poistui, suntio siivosi kirkon, mutta hän vain ei hievahtanut paikaltaan. Kasakka meni hänen luokseen, sanoi hänelle jotakin ja kosketti hänen vaatteisiinsa; silloin hän katsahti taakseen, pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja meni ulos. Minä saatoin häntä etäältä heidän talonsa kohdalle ja palasin kotiani.
»Hän on mennyttä!» huudahdin minä astuessani huoneeseeni.
Ihmisenä en tiedä minkälaiset minun tunteeni silloin olivat; muistaakseni heittäydyin kädet ristissä sohvalleni ja tuijotin maahan; en tiedä, mutta tässä surussani olin kuitenkin jostakin syystä tyytyväinen… Sitä en suinkaan myöntäisi, ellen kirjoittaisi vain itseäni varten… Minua aivan kuin raatelivat tuskalliset, hirveät aavistukset… ja, kuka sen tietää, ehkä olisin joutunut hyvinkin ymmälle, jos ne olisivat käyneet toteen. »Semmoinen se on ihmissydän!» huudahtaisi nyt ilmehikkäällä äänellä joku keski-ikäinen venäläinen opettaja, nostaen ylös lihavan etusormensa; mutta mitäs meitä liikuttaa jonkun lihavasormisen venäläisen opettajan mielipide?
Oli miten tahansa, mutta aavistukseni osottautuivat oikeiksi. Yhtäkkiä levisi kaupungissa tieto, että ruhtinas oli matkustanut pois, muka Pietarista tulleen käskyn johdosta, ja että hän lähti ilmoittamatta mitään naima-aikomuksestaan Kiril Matvejitshille ja hänen puolisolleen, ja että Liisan näin ollen nyt oli elämänsä loppuun saakka surtava hänen uskottomuuttaan. Ruhtinaan lähtö tapahtui aivan odottamatta, sillä vielä edellisenä iltana hänen ajomiehensä, niinkuin minun palvelijani vakuutti, ei vähääkään ollut epäillyt herransa hanketta. Tämä uutinen löi minut hikeen; heti paikalla pukeuduin ja ai'oin juosta Oshoginin luo, mutta asiaa mietittyäni pidin otollisempana odottaa seuraavaan päivään. Muuten siitä ei minulle ollut mitään vahinkoa, että jäin kotiin. Samana iltana tuli luokseni muuan tilapäisesti O…n kaupunkiin joutunut kreikkalainen Pandopipopulo, joka oli kauhea kielittelijä ja enemmän kuin kukaan muu oli paheksunut kaksintaisteluani ruhtinaan kanssa. Hän ei antanut palvelijalle aikaa edes ilmoittaa tulostaan, vaan syöksyi huoneeseeni, puristi kovasti kättäni, tuhat kertaa pyysi anteeksi minulta, nimitti minua jalomielisyyden ja rohkeuden esikuvaksi, kuvasi ruhtinasta kaikkein mustimmilla väreillä, ei säästänyt herra ja rouva Oshoginiakaan, joita, hänen mielestään, kohtalo oli ihan parahiksi heille rangaissut; sivumennen kosketti hän Liisaankin ja juoksi tiehensä, suudeltuaan olkapäätäni. Muun muassa sain kuulla häneltä, että ruhtinas en vrai grand seigneur, iltasella emien lähtöään, oli Kiril Matvejetshin hienoon viittaukseen kylmästi vastannut, ettei aio ketään pettää ja ettei aio mennä naimisiin, jonka jälkeen oli noussut, hyvästellyt ja lähtenyt tiehensä…