Minä katsahdin hänen kalvenneisiin kasvoihinsa, tuohon veriseen nenäliinaan ja, joutuen aivan hämille, puristin häpeissäni ja masennettuna hänen kättään:

— Hyvät herrat! — lisäsi hän, kääntyen sekundanttien puoleen: — minä toivon, että kaikki pysyy salassa?

— Tietysti! — huudahti Koloberdjajev: — mutta sallikaahan, ruhtinas…

Ja hän laittoi siteen hänen päähänsä.

Mennessään ruhtinas vielä kumarsi minulle, mutta Bismjonkov ei vilkaissutkaan minuun.

Henkisesti täydellisesti masennuksissa palasin minä Kolberdjajevin kanssa kotia.

— Mikä teidän nyt on? — kysyi ratsumestari minulta. — Rauhoittukaa: haava ei ole vaarallinen. Huomenna hän jo voi tanssia, jos tahdotte. Vai onko paha mielenne, ettette tappanut häntä? Siinä tapauksessa se on turha: hän on kunnon poika.

— Miksikäs hän säästi minua?! — mutisin minä vihdoin.

— Vai sillä lailla! — vastasi ratsumestari levollisesti… Jo teitä on, kuvittelijat!

En tiedä, miksi hän minua niin nimitti.