Me saavuimme sinne ensiksi ja saimme odottaa ruhtinasta ja Bismjonkovia kauan. Ruhtinas oli, liioittelematta, tuores kuin ruusu: hänen ruskeat silmänsä katselivat erittäin herttaisesti lakin lipun alta. Hän poltti pientä olki-imukkeella varustettua sikaria ja, huomattuaan Koloberdjajevin ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Jopa minullekin hän kumarsi sirosti. Minä puolestani tunsin olevani kalpea ja käteni suureksi harmikseni hiukkasen vapisivat… Kaulaa kuivatti… Sitä ennen en ollut koskaan vielä ollut kaksintaistelussa. »Jumala», ajattelin minä, »kunpa vain ei tuo pilkallinen herra pitäisi mielenliikutustani pelkuruutena.» Sydämessäni kirosin hermojani, mutta katsahdettuani ruhtinasta suoraan kasvoihin ja nähtyäni hänen huulillaan tuskin huomattavan pilkan ilmeen, vihastuin jälleen yhtäkkiä ja tyynnyin oitis. Sillä välin olivat sekundanttimme järjestäneet taistelurajan, mitanneet välimatkan ja laittaneet pistoolit panokseen. Oli ihana ilma — samallainen kuin sinä unohtumattoman kävelyretkemme päivänä. Tumma taivaan sini siinsi auringon kultaamain viheriäin lehtien lomitse, joiden lipinä tuntui ikäänkuin kiihdyttävän mieltäni. Ruhtinas poltti edelleen sikariaan, nojaten olkapäätään puun runkoon…
— Hyvät herrat, pyydän, paikoillenne, — lausui vihdoin Koloberdjajev, ojentaen meille pistoolit.
Ruhtinas poistui muutaman askeleen päähän, pysähtyi ja, kääntäen päätään taaksepäin, kysyi minulta olan yli: »Pysyttekö edelleen sanoissanne?» Tahdoin vastata hänelle, mutta ääneni petti ja tyydyin vain ylenkatseelliseen käden eleeseen. Ruhtinas hymähti taas ja asettui paikalleen. Me aloimme lähetä. Minä kohotin pistoolin, aioin tähdätä vihamieheni rintaan, — siinä silmänräpäyksessä hän todellakin oli vihamieheni, — mutta ylensin yht'äkkiä pistoolin suuta aivan kuin joku takaa olisi survaissut minua kyynärpäähän ja laukasin. Ruhtinas horjahti, nosti vasemman kätensä vasemmalle ohimolle — verijuova valui hänen poskeaan pitkin valkoisen säämiskähansikkaan alla. Bismjonkov juoksi hänen luokseen.
— Ei se ole mitään, — sanoi hän, ottaen päästään läpiammutun lakkinsa: — kun päähän sattui enkä kaatunut, niin on se vain naarmu.
Hän otti levollisesti taskustaan batistinenäliinan ja painoi sitä verisille hiuksilleen. Minä katsoin häneen aivan kuin puulla päähän lyötynä enkä hievahtanut paikaltani.
— Pyydän, asettukaa taistelurajalle! — huomautti minulle Koloberdjajev ankarasti.
Minä tottelin.
— Jatkuuko taistelu? — kysyi hän Bismjonkoviin kääntyen.
Bismjonkov ei vastannut hänelle; mutta ruhtinas vastasi hymyillen, ottamatta nenäliinaa haavalta ja haluamatta edes saada hyvitystä kiusaamalla minua astumaan rajalle: »Kaksintaistelu on päättynyt» ja ampui ilmaan. Minä olin vähällä purskahtaa itkuun harmista ja raivosta. Jalomielisyydellään tuo mies suorastaan tallasi minut lokaan, tappoi minut. Minä ai'oin panna vastaan, ai'oin vaatia, että hän ampuisi minuun, mutta hän astui luokseni ja ojensi minulle kätensä.
— Kaikki siis on unhotettu välillämme, eikö niin? — lausui hän ystävällisellä äänellä.