Hän kääntyi nopeasti selin minuun ja astui jälleen isännän luo, joka jo oli alkanut hätääntyä.
Herra Shtukaturin!… Minun nimeni on Tshulkaturin… En osannut vastata mitään tähän hänen viimeiseen loukkaukseensa ja raivostuen katsoin vain hänen jälkeensä. — »Huomiseksi», kuiskasin minä, hampaitani kiristäen, ja hain oitis käsiini erään tuttavan upseerin, ulaanin, ratsumestari Koloberdjajevin, joka oli kauhea hurjastelija, mutta kunnon poika, kerroin hänelle muutamalla sanalla riitani ruhtinaan kanssa ja pyysin hänet sekundantikseni. Hän tietysti heti suostui ja minä lähdin kotia.
Koko yönä en saanut unta — mielenliikutuksesta, ei pelosta. Minä en ole pelkuri. Jopa hyvinkin vähän ajattelin mahdollisuutta pian kuolla, mikä, niinkuin saksalaiset vakuuttavat, on suurin onni maailmassa. Minä ajattelin vain Liisaa, hävinneitä toiveitani ja sitä, mitä minun nyt oli tehtävä. »Pitikö minun koettaa tappaa ruhtinas?» kysyin minä itseltäni ja tietysti tahdon tappaa hänet, ei kostonhimosta, vaan toivoen Liisan parasta. »Mutta hän ei sitä iskua kestä», jatkoin minä. »Parempi on siis, että ruhtinas tappaa minut!» Tunnustan, että minun myöskin oli mieluista ajatella, että minä, tällainen vähäpätöinen maalaisvirkamies, olin saanut tuollaisen mahtavan herran pakotetuksi kaksintaisteluun kanssani.
Aamu yllätti minut näissä mietteissä ja sen jälkeen saapui
Koloberdjajev.
— No, — kysyi hän, astuen kolinalla makuuhuoneeseeni: — missäs ruhtinaan sekundantti on?
— Hyvänen aika, — vastasin minä vihoissani: — vastahan kello on seitsemän; ruhtinas kentiesi vielä nukkuu.
— Siinä tapauksessa, — vastasi väsymätön ratsumestari: — käskekää tuoda minulle teetä. Eilisestä illasta minulla on päänsärky… En ole riisuutunutkaan. Muuten, — lisäsi hän haukotellen: ylimalkaan harvoin riisuudun.
Hänelle tuotiin tee. Hän joi kuusi lasia rommin kanssa, poltti neljä piipullista tupakkaa, kertoi minulle edellisenä päivänä ostaneensa polkuhinnasta hevosen, jota ei mikään ajomies ollut ottanut ajaakseen, vaan jonka hän itse aikoi opettaa ajettavaksi sitomalla sen etujalat kiinni, — jonka jälkeen hän, riisuutumatta, nukkui sohvalle, piippu hampaissa. Minä nousin ja järjestin paperini.
Erään, Liisan kirjoittaman kutsumuskirjeen, joka oli ainoa, minkä olin häneltä saanut, aioin panna povelleni, mutta muutin mieleni, ja heitin sen laatikkoon. Koloberdjajev kuorsasi hiljakseen, pää riipuksissa nahkaisella päänalasella… Muistan, että katselin kauan hänen pörröisiä, uljaita, huolettomia ja hyvänluontoisia kasvojansa. Kello kymmenen palvelijani ilmoitti Bismjonkovin saapuneen. Ruhtinas oli valinnut hänet sekundantikseen.
Me herätimme yhdessä sikeään uneen vaipuneen ratsumestarin. Hän nousi, katsoi meihin ilmeettömillä silmillään ja käheällä äänellä pyysi viinaa; sitte hän tointui ja, tervehdittyään Bismjonkovia, poistui tämän kanssa sivuhuoneeseen neuvottelemaan. Tätä sekundanttien neuvottelua ei kestänyt kauan. Neljännestunnin kuluttua he molemmat tulivat luokseni makuuhuoneeseen ja Koloberdjajev ilmoitti minulle, että kaksintaistelumme tapahtuu jo tänään kello kolme pistooleilla. Minä kumarsin ääneti päätäni hyväksymisen merkiksi. Bismjonkov sanoi sitte oitis hyvästi ja poistui. Hän oli hieman kalpea ja sisällisesti kuohuksissa, kuten henkilö, joka ei ole tottunut tämänlaatuisiin tekoihin, mutta muuten hyvin kohtelias ja kylmä. Minua ikäänkuin hävetti hänen edessään enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin. Koloberdjajev alkoi taas kertoa hevosestaan ja tämä puhelu soveltui minulle hyvin. Pelkäsin, että hän mainitsee jotakin Liisasta. Mutta kunnon ratsumestarini ei ollut kielittelijä, jota paitsi hän halveksi kaikkia naisia, nimittäen heitä, Jumala tiesi mistä syystä, salaatiksi. Kello kaksi me söimme ja kello kolme olimme jo määräpaikalla — siinä samassa koivulehdossa, jossa ennen olin ollut kävelemässä Liisan kanssa, parin askeleen päässä jyrkänteestä.