Vaan jos se saapuu varkaan käsiin, niinkuin usein sattuu, niin ei tämä ole sutta hurskaampi. Hän tappaa sen, piilottaa ja syöpi suuhunsa, tahi panee sen korviin oman merkkinsä ja muuttaa pois semmoiseen paikkaan, jossa ei häntä helposti keksitä.
Jaampa läksi porolla ajamaan etelää kohden Koutokeinoon päin, jossa pahimmat poronvarkaat asuivat. Hänellä oli oikea indiaanin terävyys ja kekseliäisyys tekemään kaikellaisia huomioita ja johtopäätöksiä, samalla kun hän jutteli asianomaisen kanssa aivan toisista asioista, kuin kadonneesta tahi varastetusta porosta. Nahan väristä ja ulos viskatuista sorkista tunsi hän paikalla, oliko eläin kuulunut isännän tai hänen omaan karjaansa.
Jaampa ei ollut maininnut mitään siitä, kuinka pian hän palaisi kotiin, Laagje sitävastoin, joka kulki hiihtämällä, oli luvannut olevansa kotona ennen joulua. Hän kääntyi siis kotimatkalle, löydettyään osan poroistaan ja tehtyään sukulaistensa kanssa semmoisen sopimuksen, että he tuonnemmaksi pitäisivät niitä huostassaan.
Siten tapahtui, että hän hämärässä joulunaattona sattui kulkemaan pitkin samaa virtaa, jossa tuo kauhea onnettomuus oli kohdannut kauppiaan lasta ja sen vanhempia.
Laagjen tarkoitus oli saapua kotiin iltapuolella viettääkseen jouluiltaa yhdessä perheväkensä seurassa. Kulkiessaan näki hän monessa kohden rannalla suden jälkiä, vaan hän ei osannut aavistaakaan petojen olevan niin lähellä, ennenkuin hänen koiransa, "Tshjabo", joka juoksi edellä, yht'äkkiä päästi hätähuudon, sillä kaksi sutta oli hyökännyt koiran kimppuun ja tuokiossa repivät sen palasiksi. Sudet pötkivät pakoon saaliinensa, ja kun Laagje ehti paikalle, ei ollut koirasta muuta jäljellä kuin muutamia veri pilkkuja lumessa.
Tässä näin seisoessaan, luuli hän kuulevansa ikäänkuin heikkoa lapsen itkua virrasta päin vähän kauempana. Eihän se vaan liene "apparashj" eli "hylkylapsi", ajatteli Laagje itsekseen. "Jumala tiesi, kuka lienee salaisuudessa synnyttänyt lapsen, joka nyt rukoilee kristillistä kastetta!"
Lappalaisilla on nimittäin yleinen taika-usko, että kun joku poloinen tyttö, kenties lemmittynsä uskottomuudesta, joka ensin on luvannut naida hänet, epätoivossaan menee ja "synnyttää erämaassa", kuten lapinkielellä mainitaan, niin lapsi elää, tehtiinpä hänelle mitä tahansa, itkee ja huutaa ohitse kulkeville, vieläpä mainitsee onnettoman äitinsä nimen, jos joku sitä kysyy. Tämä taikausko, joka lienee pahan omantunnon synnyttämä, pidättää ehkä monenkin onnettoman naisen rikoksesta, jota on paljon helpompi tehdä ja salata näissä autioissa ja asumattomissa seuduissa, kuin enemmän asutuissa seuduissa. Kansan taru kertoo, että lapsi ei herkeä itkemästä ja huutamasta: äiti, äiti! ennenkuin se on nimittänyt murhaajansa ja sille sitten on huudettu joku kristitty nimi ristimänimeksi.
Senpä vuoksi kerrotaan myös, että on löydetty lapsia, joilta kieli on ollut poikki leikattuna. Onneton äiti on silloin tehnyt tämän hirmutyön siinä uskossa, ett'ei lapsi silloin voisi huutaa hänen nimeään, ja hän itse siis välttäisi kaikki epäluulot.
Kulkiessaan ylöspäin virtaa myöten näki Laagje jotakin tummaa eräällä jääkappaleella, vähän matkaa rannasta, ja hänestä tuntui, niin uskomattomalta kuin näyttikin, ikäänkuin ääni olisi tullut sieltä. "Tuo onneton on heittänyt lapsen virtaan", ajatteli hän itsekseen ja joudutti kulkuaan päästäkseen pois tältä synkältä seudulta, vakuutettuna siitä, että tässä oli rikos tehty ja että huutaja oli tuommoinen hylkylapsi.
Mutta taasen kuului tuo heikko ääni niin selvään ja surkeasti valittaen, että tuska ja sääliväisyys tunki hänen sydämeensä; hän tunsi itsensäkin niin onnettomaksi, sillä hänellä ei ollut lapsia. Hän oli tosin ottanut sisarensa nuorimman lapsen, nelivuotisen pojan nimeltä Mellet, ottopojakseen, vaan eihän se kuitenkaan ollut hänen lapsensa.