Hän pysähtyi siis jälleen, katseli taakseen ja kuunteli.
"Laupiaan Jumalan nimessä", huudahti hän, "eihän se toki liene mikään elävä lapsi?"
Paikalla riensi hän takaisin, heitti suopunkinsa jääkappaleelle ja veti sen luokseen. Hämmästyneenä tarttui hän kätkyeesen, tempasi nahat irti, ja mitä näki hän? Mitä ihanimmat lapsen kasvot kyynelten vallassa; tuo pieni olento ojensi heikot kylmästä siniset kätösensä häntä kohden.
Laagje oli tästä odottamattomasta näystä melkein kadottaa järkensä.
Se ei ollut mikään hylkylapsi, se oli todellisesti elävä pienokainen, joka lepäsi kätkyeessä. Laagjen ensimmäisenä ajatuksena oli: "mitä Herran nimessä hänen nyt piti tekemän pelastaakseen tuon lapsiraukan hengen".
Ensin rupesi hän huutamaan ja huhuilemaan kuullakseen, eikö siellä olisi ihmisiä läheisyydessä. Vaan vastausta ei kuulunut synkässä aamu-yössä. Silloin hän sieppasi kätkyeen syliinsä ja läksi hiihtämään. Mutta ei sekään tahtonut käydä päinsä, se rupesi käymään tukalaksi ja vaivaloiseksi hiihtäessä.
Hän laskeusi polvilleen kätkyeen viereen, otti vapisevin käsin lapsen siitä ja piti sitä sylissään, sivalsi sitten veitsensä ja leikkasi niin suuren läven turkkiinsa ja alusjakkuunsa, jotta saattoi kätkeä tuon puolialastoman lapsen poveensa. Siellä oli sen hyvä olla, paljoa lämpimämpi kuin kätkyeessä, eikä estänyt hänen liikunnoitaan.
Sitten riensi hän taas eteenpäin, ehtiäkseen kotiin niin pian kuin mahdollista; sillä lämmintä ja suojaa oli vanhassa povessaan yllin kyllin, vaan ei ravintoa pikku lapselle, joka kenties jo oli nähnyt nälkää niin kauan, että se saattoi kuolla, ennenkuin hän pääsisi kotiin vaimonsa luo ja hankkisi sille poron maitoa ja ydinrasvaa, jolla Lappalaiset usein ruokkivat lapsiaan. Tämä pelko se kiihdytti hänen kulkuaan, ikäänkuin näkymättömät henget olisivat olleet hänen kantapäillään ja tahtoneet ryöstää häneltä lapsen.
Laagje ei milloinkan ollut niin ponnistanut voimiaan, kuin sinä aamuna. Vuoret ja laaksot samosi hän eteenpäin vähääkään pysähtymättä. Hänellä oli vielä penikuorman vaiheilla kotiinsa, vaan pian hän saapui ylänkömaille, joten matka kävi nopeammin, ja huimaavassa vauhdissa hiihti hän alaspäin pitkänkaltevia tunturin rinteitä myöten.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Lapsi oli niin hiljaa, jotta hän jo pelkäsi sen kuolleen. Varovaisesti hän pisti käden poveensa ja tarttui lapsen kätöseen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän, huomatessaan sen olevan lämpöisen. Sitten taas eteenpäin.