Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti toimittaa asioitaan.
Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia, suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen, mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa, joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.
Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon, kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi, tervehtiessään häntä.
"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.
"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"
Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska
Lappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.
"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla monta tuhatta poroa?"
"En ole rikas", vastasi Lappalainen."
"Montako poroa sinulla on?"
"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"