Hän ajoi koko yön, ja seuraavan päivän aamupuolella hän saapui kirkon kylän harjanteille, joilta voi nähdä kylän rakennukset.
Autiolta ja tyhjältä näytti tasanko, jossa rakennukset seisoivat, ja ainoastaan yhdestä tuutista näkyi savua nousevan. Siinä toki täytyi löytyä ihmisiä ja annettuaan porojen hiukan levähtää ajoi Jaampa ripeästi alas tasangolle poikki virran suoraa päätä erästä yksinäistä mökkiä kohden, josta savu näkyi nousevan.
Astuessaan huoneesen, ei hän alussa nähnyt muuta kuin vanhan ämmän, joka istui kyyrysissään takan ääressä, vaan sitten huomasi hän myös vanhan miehen makaavan sängyssä.
"Jumalan kiitos!" huudahti ämmä Jaampan astuessa sisään, "vihdoinkin tulee tänne ihmisiä jälleen! tuletko Assemäeltä vai tunturilta?"
"Minä tulen tunturilta, Aslak Laagjen luota."
"Eikö rutto ole teillä käynyt?
"Ei, me olemme siitä saaneet olla rauhassa!"
"Onko tuo vanhus tuolla sängyssä miehesi?" kysyi Jaampa.
"Hän on mieheni. Me ainoat olemme elossa tällä paikalla, kaikki muut ovat kuolleet tahi paenneet, mutta me olemme niin vanhoja, jotta kaikessa tapauksessa kohta kuolemme ja sen vuoksi rutto ei meistä huolinut."
Samassa huomasi Jaampa vaatemyttyjä pienessä sängyssä ovenpielisessä nurkassa.