Jaampa oli koko ajan tarkasti kuunnellut Laagjen ja vieraan keskustelua, vaan ei kysynyt silloin eikä myöhemminkään mitään. Hän toimitti tavalliset tehtävänsä, mutta häneltä ei kuullut melkein ainootakaan sanaa. Nähtävästi hän tuumaili jotakin eli odotti jotakin.
Kuukautta myöhemmin, kun ilma oli toden teolla käynyt pakkaiseksi ja maa pukeutunut valkoiseen lumivaippaansa, joten keli oli mitä parhain porolla ajamiseen, astui Jaampa eräänä iltana Laagjen telttiin ja istausi lieden ääreen.
"Olet tuonut kotiin kaksi ajoporoa tänään," puhui Laagje, "mitä niillä aiot tehdä, aiotko lähteä matkalle?"
"Minä lähden tänä iltana kuun noustua."
"Mihin?"
"Sen kyllä itsekin tiedät."
"Niin melkeinpä tiedän", lausui Laagje, "mutta uskallatko mennä sinne, etkö pelkää ruttoa?"
"Minä en pelkää mitään, ja tietysti nyt pakkanen on kuolettanut rutonkin, koska kaikki on jäässä. Sitä paitsi tahdon saada selkoa lapsesta, tahdon tietää, onko lintusemme elossa vaiko kuolleena ja kylmettyneenä Karasjoella."
"Niin, jos löydät lapsen, joka nyt on orpo, ja tuot sen tänne meille jälleen, niin et tarvitse minkäänlaista puutetta kärsiä, niin kauan kuin tahdot olla minun luonain, joko palvelijana palkkaa vastaan tahi omana herranasi!"
Kello 11 iltasella istui Jaampa pulkkaan ja läksi kulkemaan Karasjoelle päin Laagjen toivotuksella: "Olkoon rauhan Jumala suojanasi ja saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen!"