"Kenen mukana tauti sinne saapui?"
"Pakolaisten mukana Tanasta", selitti Lappalainen, ja perheen huomio oli nyt jännitetty korkeimmalleen. Kun Lappalainen saa kuulla erinomaisia uutisia, kuuntelee hän melkein ällistävällä uteliaisuudella. Kaikki työnteko pysähtyy. Kauha ei liiku padassa, sormet, joilla ruokakuppi sivellään puhtaaksi, pysähtyvät matkalla kupista suuhun, tikku, jolla piippu viritetään, palaa sormissa kesken virittämistä, ja aina väliin kuuluu huudahduksia, niinkuin: "Vuoi, vuoi!" eli "Vuoi dal die!" Vieras kertoo "että eräänä aamuna varhain, kun kauppias Lind meni alas joen rannalle, huomasi hän vieraan veneen rannalla. Keulassa makasi eräs vaimo, lapsi sylissään, ja rannalla makasi eräs Lappalainen nahkaturkissaan. Kauppias luuli heitä matkustajiksi, jotka matkan jälkeen olivat käyneet levolle ja ravisteli miestä saadakseen häntä hereille, mutta kauhistuksekseen huomasi hän nyt, että mies oli kuollut, ja tarkemmin katsottuaan näki hän, että mies oli mustansininen kasvoiltaan ja haisi jo vahvasti. Vaimo ja lapsi olivat myös kuolleet. Hämmästyneenä palasi kauppias asuntoonsa ja kertoi asian vaimolleen. Helposti saattoi huomata, että ne olivat pakolaisia, jotka olivat tuoneet ruton mukanaan, ja pian kulki virvatulen tavoin naapurista naapuriin: 'Jumala meitä auttakoon, rutto on täällä!'
"Kauppias rohkeni mennä alas rannalle heittämään kuolleen ruumiin veneesen, jonka sitten työnsi ulos virtaan, jossa se hävisi ensimmäiseen koskeen, mutta kaksi päivää myöhemmin hän sairastui ja kohta jälkeenpäin vaimonsakin. Niin sairastui yhä useampia, ja ihmiset alkoivat paeta niin pian kuin mahdollista tuosta ruton saastuttamasta seudusta, osaksi ylös virtaa myöten, osaksi kauas erämaahan, jossa varmaan moni on hukkunut."
"Ja miten kävi kauppiaan ja hänen vaimonsa?" kysyi Laagje.
"He kuolivat kumpanenkin, sen mukaan mitä olen kuullut, ja heidän palvelijansa pakenivat."
"Mutta lapsi, kuoliko lapsikin, joka heillä oli, pieni tyttö nimeltä
Laila?"
"Sitä en tiedä, en ole kuullut mitään lapsesta," sanoi Lappalainen. "Ihmiset eivät vielä ole ruvenneet palaamaan ja luultavasti on siellä paljon hautaamattomia, koska ei löydy ainoatakaan elävätä olentoa Karasjoella. Vasta lumen ja pakkasen jälkeen ne ehkä uskaltavat palata sinne jälleen, jotka vielä ovat elossa, missä sitten lienevätkään. Assemäellä asuu muutamia, joilta olen kuullut, mitä nyt olen kertonut."
"Mutta mitä uutta merenrannalta," kysyi vieras, "onko rutto tullut
Alteniin?"
"Ei vielä", vastasi Laagje, "mutta kaikki ihmiset olivat huolissaan ja pelkäsivät joka hetki sen tulevan."
Vieras jätti hyvästi lähtien edelleen ja kahdeksan päivää myöhemmin pystytti Laagje majansa Akanastunturille, noin 8 penikuormaa Karasjoelta.