Sykkivällä sydämellä läheni Jaampa lapsen sänkyä, kumartui ja katseli tuota nyt laihtunutta ja riutunutta lasta, joka niin usein oli huvitellut häntä iloisella naurullaan.
"Laila", sanoi hän hiljaa, "Lailasjam, gulakgo?" Lailaseni, kuuletko?
Lapsi heräsi kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta nähdessään tuon vieraan paksun turkin ja tummat kasvot aivan edessään, rupesi se pelkäämään, kasvot alkoivat vetäytyä itkuun, ja lapsi koki vetäytyä peitteiden alle.
Jaampa joutui pulaan, hän olisi niin mielellään tahtonut osoittaa ystävällisyyttä, kun vaan olisi tiennyt miten menetellä. Eukko tuli silloin avuksi kokien rauhoittaa pienokaista ja nosti hänet istualle sänkyyn.
"Älä pelkää," sanoi eukko, "ei hän tee sinulle mitään. Ole nyt kiltti, niin saat hyvää ruokaa."
"Laila, utsa loddasjam, ale bala!" Laila, pieni lintuseni, älä pelkää, puhui nyt Jaampa niin ystävällisesti kuin suinkin.
"Ikgo dovda muo, Laila, ikgo muite Jaampa?" "Etkö tunne mua, Laila, etkö muista Jaampaa, Laagjea, Mellet'iä ja poroja?"
Lapsen kasvot kirkastuivat, hän pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoa tuijotti Jaampaan.
"Sinäkö Jaampa?" sammalsi hän.
"Niin, minä olen Jaampa, pieni lintuseni, nyt et saa enää itkeä, nyt sinä saat ajaa Jaampan kanssa ja istua Jaampan selässä, saat olla iloinen ja syödä hyvää ruokaa Jaampan kanssa."